Vähitellen alkoi hämäristä nurkista kuulua suhinaa, pilkallista naurua ja virnistelyä. Talontyttäret nykivät toisiaan, kuiskailivat tuon tuostakin korvaan ja heittelivät kiitollisia silmäyksiä esimiehen puoleen.
Piikatytöt sitävastoin luulivat itsensä hieman loukatuiksi esimiehen puheesta, pitivät pilkantekona koko saarnan ja katselivat arasti penkiltään.
Mutta kukaan ei rohjennut sanaa sanoa.
— Olkaa hyvät ja lausukaa mielipiteenne asiasta! — kehoitti esimies uudelleen.
Kukaan ei vastannut. Hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi, varsinkin esimiehelle, joka paraansa mukaan koetti jäseniä puhumaan kannustaa.
Miesten puolelta alkoi kuulua hiljaista ivaa ja naurua, yksityisiä sanasutkauksia kuului sieltä ja täältä, ja järjestys näytti vaaraan joutuvan.
Esimies käsitti hetken. Hän huomasi vaaran, joka saattoi millä hetkellä hyvänsä lyödä pilkaksi koko asian. Hän muisti, miten joskus ennenkin oli lyöty, kuinka ponnellakin esitetty asia oli pilkan, naurun ja ivan alaiseksi joutunut, hanurien räminään ja tanssin remuun upotettu koko asia. Sama vaara oli nytkin tulossa. Esimies sen paikalla huomasi. Hän silmäili hätäisesti ympäri huonetta, luuli joka puolella tapaavansa pilkallisia ja ivaavia katseita, jotka milloin hyvänsä olivat valmiit ruhjomaan, rikki repimään, lyömään maahan hänen hyvät aatteensa ja tarkoituksensa. Tämä suututti esimiestä. Hän tunsi miten kantansa asiasta oli varma ja perusteltu, miten selvä se päämäärä, jonka saavuttamiseksi tässä oli työskenneltävä, ja se se juuri antoi voimaa, antoi rohkeutta katsoa silmästä silmään tuota uhkaavaa joukkoa… Esimies valmistautui vastarintaan, yhdellä iskulla musertaakseen vastustajansa ja lyödäkseen maahan pilkkaajansa.
— Kulmalan miehet ja naiset — huusi esimies hirmuisella äänellä pöytänsä takaa, puristi kätensä nyrkkiin ja otti asennon niinkuin olisi kaksintaisteluun koko joukon kanssa ruvennut — että te kehtaatte, ettette häpeä moista typeryyttä ja tyhmyyttänne, että te julkeatte pilkaksi lyödä niin tärkeän asian kuin tämä, josta teille uppiniskaiset, kovakorvaiset äsken puhuin. Hyi, hävetkää silmänne maalle!
Minä olen seuran esimies, ja minä vaadin että minua totellaan, muussa tapauksessa minä häpeän olla tällaisen seuran kanssa missään tekemisessä. Minä siis kysyn suoraan: keskustellaanko tästä asiasta vaiko ei? Mutta samalla vaadin, että pilkalliset puheet ja naurut jääkööt pois!
Viimeistä sanaa lausuessaan, jymäytti esimies suuren nyrkkinsä kovalla vauhdilla pöytään, antaen puheelleen siten vieläkin musertavamman vaikutuksen.