— Mutta kuka koettamaan!… yksi se olla pitää — huusi Viikki huomaamatta Kujanpään vaarin piikkiä.
— Niin kuka koettamaan?
Syntyi hetken äänettömyys. Jokainen muistutteli kellä se paras juoksija olikaan, ja kuka sopivin olisi ajajaksi.
Monessa tallissa ne miesten ajatukset liukuivat, Puhroon Paavoon ja hänen Polleensa ne pitkäksi aikaa pysähtyivät, vaan eivät kuitenkaan sinne jääneet. Pirttimäkeen ja hänen Poikaansa ne lopulta asettuivat. Olihan Poika viimeisillä kirkkomatkoilla Puhroon ja kaikkien muitten talojen hevosten ohi juossut, ja pitkän matkaa taakseen jättänyt.
— Jos kerran palkintomyllyä yritetään, niin sanon minä, sanon, sanon, ja, ja, että tämän talon isäntä Poikansa kanssa sen ottamaan menköön — puhui juhlallisella painolla Puhroon Paavo.
— Samat sanat, samat sanat, sitä minäkin tässä juuri ajattelin — vahvisti Viikki.
— Kyllä se niin on — tuumivat toisetkin miehet yhteen ääneen.
— Onnea reisulle Pirttimäki! — sanoi Viikki ja lyödä lynnähytti häntä olkapäihin niin että hartiat jyskähti. —
Näin oli asia päätetty, ja Pirttimäki tuli Poikansa kanssa kilpa-ajoihin valituksi.
— No ehkä minä sitte menen, saanhan koettaa onneani. Eivät ota, jos eivät annakaan. Koetan minkä voin sen asian eteen — puheli Pirttimäki miehille.