Sinä päivänä oli Matti aina ennen alottanut virkatehtävänsä, oli ensimäisen kerran lyhtynsä sytyttänyt. — Ikävältä nyt tahtoi mieli tuntua, ilmakin oli ulkona niin raskasta ja märkää… Muistot pimeistä syysilloista, muistot pyryisistä talviöistä, joina oli tikapuittensa kanssa pitkin katuja kulkenut ja lyhdyt sytyttänyt… ne muistot nyt lohduttivat Matin mieltä. Tunnollisesti oli hän aina tehtävänsä tehnyt… kiitollinen omatunto nyt palkitsi Matin.
Ilta alkoi hämärtää, ja Matti Leenansa kanssa lähti kaupungille kävelemään, nähdäksensä miten se "sähkö" sitte palaa.
Kadut olivat jo täynnä väkeä, toisia meni, toisia tuli, ja kaikki ilman päämäärää.
Pojat piirittivät jokaisen pylvään, jonka nenässä jotain riippui. — Ilta pimeni pimenemistään, tungos, tuuppiminen ja töniminen yhä yltyi; mutta mitään valon tapaista ei vaan näkynyt.
Matti ja Leena katsoivat parhaaksi asettautua eräille korkeille puodin portaille istumaan, saadakseen siellä olla paremmassa suojassa. Hupaiselta tuntui Leenasta tuossa rappusilla, oli niin kummallista katsella miten tuo ohi kulkeva, loppumaton joukko, kasvot pilviin päin luotuina, hiljalleen ja tarkkaavaisena kulki.
— Olisi se Matti nyt pannut vanhat lyhdyt palamaan, niin ei tässä tarvitseisi nokkaansa kolhia, — höpisi eräs joukosta.
Mattikin sattui tämän kuulemaan, ja hyvän vaikutuksen se näytti tehneen. Hän ojensi selkänsä ja rykäsi, tahtoen ilmaista, "että täällä sitä ollaan."
Kun sähkövalosta ei mitään kuulunut, alkoivat uteliaat joukot käydä kärsimättömiksi. Pojat vihelsivät, hurrasivat ja viskelivät pilkkalauseita mitä kauniimpia vaan löysivät. Poliiseistakaan ei ollut vastusta, niitä kun oli niin harvoin näkösällä ja nyt ne hupenivat kuin tuhka tuuleen tuossa suuressa joukossa.
Ihmiset alkoivat jo kotiin lähteä, sillä ei tuo tyhjä odotteleminen mitään herkkua ollut, niskan päälle tuntui kovin käyvän.
Kotiin lähti Mattikin, tehden edellä tietä Leenalle, joka muutenkin oli seota vastaan tuleviin. —