Joskus sattui kuitenkin niin, että Leena pyhäiltasin vaati Matin kanssaan kävelylle, ja silloin aina tuli yhtä ja toista huomaamaan uusista yrityksistä. Leena, jolla oli tuhannen kertaa liukkaampi kieli ja nopeampi huomaamiskyky, ei silloin jättänyt pienimpääkään asiaa, mikä vaan sähkövaloa koski, Matilleen huomauttamatta.
Aina niistä Matti arvostelunsa antoi ja yhdessä siitä sitten johtopäätös tehtiin.
Paljon varovaisemmaksi oli Matti sentään päätelmien tekemisessä sähkövalon suhteen tullut kuin ennen. Itse hän sen parhaiten tiesi, miten aikaisempien oli käynyt, kuinka ne olivat nenänsä kiveen lyöneet.
Kaikki nyt näytti käyvän toisin. — Tuolla seisoi jyvämakasiinin näköinen puinen rakennus, jonka seinustalta kohosi pilviä hipova pyöreä torni. Pitkin katuvieriä oli pystytetty useita pylväitä, joita paksut kuparilangat toisiinsa yhdistivät. — Matti oli luulla tuon korkean tornin samaksi, jonka jo unissaan näki. Vaan eräs koululainen selitti sen olevan vaan sitä varten, että se imee savun, joka syntyy höyrypannun lämmittämisestä.
— No mikä tarkoitus noilla langoilla on? — kysyi Matti rehelliseltä neuvojaltaan.
— Ne langat johtavat sen voiman, jota sanotaan sähköksi, ja joka sitten valaisee noissa tolppien päissä.
— Niin ja tuolta se lähtee, tuolta! — sanoi eräs suutarin oppilas, näyttäen sormellaan sähkötehdasta.
Niin ain', niin ain', sieltä kai — virkkoi Matti, lopetti tutkimuksensa ja lähti hiljalleen kotiin päin. Matkalla Leena vakuutti etteivät ne langat, eikä paljaat tolpat valoa anna, ymmärtäähän sen nyt jokainen, kellä vähänkin on järkeä. Ja Leena sen ymmärsi…
* * * * *
Tuli sitten syyskuun l:n päivä, se päivä, joka Matille oli käynyt erityiseksi merkkipäiväksi.