Niin lempeän hyvä ja hauska oli siellä aina olla, siellä ijäisyyden rauha vallitsee…
Mieleni sinne nytkin tekisi, tahtoisin polkujasi kulkea, katsella aavaa nevaa ja kytösavujasi hengittää.
Siellä se rinta rauhan saisi, suokukkien tuoksua juoda saisi ja sitte sylihisi nukkuisin…
Vaan sinne en nyt pääse. Niin kauvas, kauvas sinä jäit yksiksesi laulamaan… Useinhan sinä pikku saareni minulle lauloit, kun tuuli nevalta nousi. Hymisit niin autuaan hymnin, koska aurinko sua hyväili… Toisinaan taas alakuloisena ja harmaana usvassa uit, et taivasta nähnyt, etkä aavaa nevaa. Silloin sun kylmä oli; — märkä oli vehreä vaippasi…
Räpytellen silloin lintu oksallesi laski ja varovasti siihen istui — mutta lauluaan se laulaa ei voinut…
Monet päivät sinä saareni usvassa uit, et laulua kuullut, etkä itsekään laulaa voinut. Sinun elämäsi oli silloin niin harmaata ja kylmää…
Mutta silloinkin olit sinä minun pyhättöni!
Toisinaan taas, kun lauha tuuli länneltä nousi, se usvat hajotti ja raskaat pilvet taivaaltasi poisti. Silloin se päivä taas kirkkaasti paisti, kyyneleesi kuivasi ja elämällesi uutta intoa antoi.
Leikiten silloin lintu oksallesi lensi, ja iloisen laulunsa kauvas kaijutti. Kukkaparvet silloin teriänsä aukoilivat ja tuoksuaan hengittivät. Hyttyslauma tanssien lensi ja hämähäkki verkoissa riistaa riitti… Kaikkialla väreili lämmin ilma, se leikki ja hyppi, syleilyynsä sinutkin sulki…
Silloin oli pukusi niin kaunis… sinun huminasi lauloi ijäisyyden rauhaa… se lauloi Kaikkivallan valtaa ja voimaa. Sinun laulusi oli aina niin kaihon kaihoa… vienon hellää. Muinaisia aikoja se minulle kertoi… tulevaisuutta lauloi, ja sieluuni ijäisyyden rauhaa kuiski…