Sinä iltana ei tuossa pikkukaupungissa muusta puhuttu kuin sähköstä. Ja myöhään siitä Matti ja Leenakin keskustelivat; unikaan ei sitä keskeyttää pyytänyt…
Mutta ei tarvinnut Matin vanhaa virkaansa enää odottaa. Kirkkaasti valaisi sähkö tästä lähtien kaupungin katuja ja varakasten asuntoja. Ruostua saivat vanhat valon vartijat "raastuvan" vinnillä. Lahoomaan joutui pienet tikapuut takapihalla, sillä niitä ei enää tarvittu. — Matti, — niiden ystävä, — sytytteli vaan omaa lamppuansa, pientä tupaansa valaisemaan.
XI
SAARENI
Siellä se on nevojen keskellä, keskellä aavoja maita, se minun pikku saareni.
Kapea, mutkainen polku sinne metsän rannasta lähtee, kulkee mättäältä mättäälle, tapailee satoja pursupensaikkoja ja viimein saareen nousee. Siellä se haarautuu sinne, tänne, kiertää rantaa, nousee kymmenistä eri paikoista jälleen saareen ja siellä ristiin rastiin mutkittelee.
Kokonaisen kesäisen päivän saisit siellä polkuja juosta, päätä kuitenkaan löytämättä.
Toisiinsa ne yhtyvät, yhdyttyään haaraantuvat, mutta pian taas uudelleen tapaavat. Ne kulettavat sinua joka puulle, joka kivelle ja kannolle, vievät alas rantaan, sieltä takasin tuovat ja aavoja nevoja näyttävät.
Usein minä ne polut kuljin pienessä saaressani. Joka puun, joka kiven ne mulle näytti — ja minä nimet niille annoin, kaikkia puhutellakseni. —
Siellä se on minun pyhättöni, siellä kaunis kaiholani…