— No sitte saat syödä sähkövaloa niinkuin entinen mies söi kuunvaloa. —
— Ole siinä hassuttelematta sanoi Prutiini ämmäänsä — huomautti Matti leikillisesti Leenalle.
— Kun eivät vaan — sanoi Leena, unohtaen pienen pilanteon — liian korkealle masiinoittansa ja mopiiliensa kanssa kranuaisi.
— Sanos muuta!… että se rovastikin siihen luvan antoi! — Niin pitihän hänen tietämän.
— Jaa—a… taitaa olla maailman loppu tulossa, ennustukset näyttävät toteutuvan. Ihmiset menevät viisaudessaan liian pitkälle. Viisaus muuttuu ylpeydeksi, ylpeys hulluudeksi. —
— Mitä se Matti siinä rohveteeraa, — huusi eräs sivulla kävijä, — eikö ole nyt toista kuin ennen? Näkee vaikka neulan silmään langan pistää.
— No kyllä se toista on kuin ennen, ei tällaisia silloin tarvittu, ja toimeen kumminkin tultiin.
— Tultiin!… vaan ei se kaksista ollut. Muistattehan vielä omissa nahoissanne, miltä tuntui pyryssä ja pakkasessa tikapuut olalla marssia tuntikausia pitkin katuja. Nyt käy kaikki silmänräpäyksessä. —
Matti huomasi itsekin vallan hyvin, että parempi se nyt oli kuin ennen; vaan liikaa siinä sittekin oli, olisi se vähempikin riittänyt. —
Kotiinpäin siitä sitten astuttiin, sillä olihan sähkövaloa sielläkin päin, joten sitä saattoi kotiportiltakin katsella. — —