* * * * *
Kauniina yleni aurinko taivaan rannalta Kynttilänpäivän aamuna. Ilmassa tuntui kuin kevään hengetär olisi vilpoisia liepeitään tuulettanut talvisista pimennoista ja pyryistä. Metsä kohosi tummana ja uljaana vaaleansinistä taivasta kohti, ja varpuisparvi hääräili olkien kimpussa, riihen edustalla.
Mutta Pirttimäessä ei sinä aamuna jouduttu ilmoja ihailemaan, kiirettä touhua oli talo täynnä. Isäntä teki kaupunkiin lähtöä, ja se se antoi puuhailemista ja valmistelemista, joten pyhä aamun herttaisuus tuli pahasti häirityksi.
Emäntä piikainsa kanssa lennätteli aitasta voipyttyjä, lintuja, vasikannahkoja ja jonkun pellavakimpun uuden uutukaiseen kirkkorekeen, jonka eteen Poika jo oli valjastettu. Kun valmistukset olivat tehdyt, ja mukaan otettu kaikki mitä otettaman piti, istahti Pirttimäki rekeen.
— No Poika! — huusi isäntä, nykäsi suitsista ja heitti jäähyväiset. Mutta tuskin oli isäntä liikkeelle päässyt, kun emäntä kuistilta huutaa: — Ptruu, ptruu, kuule, kuule seisota, pullot jäivät! Hyvä että kumminkin huomasin — puheli emäntä pulloja tuodessaan. — Ota tähän veren puhdistusta, tuohon sydämen virutusta, tuohon sielun vihollisen pillastusta ja tähän kolmenimistä. Nyt pitäisi olla kaikki, onnea matkalle vaan!
Pirttimäki kiskasi uudelleen suitsista, livautti piiskalla Poikaa takapuoleen ja lähti.
Täyteen raviin ei hän hevostaan ahdistanut, sillä pitkä oli taival, ja sen mukaan oli ajettava ett'ei pahasti väsyisi.
Pahaksi onneksi huomasi Pirttimäki vaimoihmisen ensimäiseksi vastaansa tulevan. Jo ajatteli hän seisottaa hevosensa ja pyörtää ympäri, mutta kun lunta oli aitojen tasalle ja tie kapea, sai Poika jatkaa matkaansa.
— Onnen se akka taisi viedä, vaan minä sen itse takaisin tuon — puheli Pirttimäki ohi ajaessaan.
* * * * *