Monet kerrat olet vastaani tullut ja ohikulkeissasi tupaani poikennut…
Hyvin sinut tunnen, näkemättäkin muotosi muistan, — vaikka erilaisena usein luokseni palajat.
Toisinaan tulet sinä kylmänä, niin kalseana ja harmaana, että ihan sydänvereni hyytyy ja paksuksi käy.
Likaiset hanget usein liepeissäsi makaavat, laine kahleissasi itkee ja puro ei piilostaan lähteä uskalla.
Toisinaan olet sinä märkä ja liejuinen, näytät niin alakuloiselta ja synkältä, etteivät uskalla linnutkaan laulaa.
Mutta taas toisinaan sinä ihanasti hymyillen luokseni palaat, otsaltasi päivä lämpimästi paistaa, ja on kuin suuri enkelien parvi mukanasi seuraisi.
Silloin ei sinua kukaan pelkää!… Kilvan, käyvät kaikki lempeitä kasvojasi näkemään, kilvan tahtovat läsnäolollaan tuloasi kunnioittaa, ja tuoksuville rinnoillesi kilvan nousevat…
Likaiset hanget eivät jaksa paikoillaan pysyä, pukua muuttavat ja kirkkaina, lorisevina puroina syleilyihisi juoksevat — sitte suurempiin alavesiin painuvat ja mennessään nuorta ruohoa suutelevat.
Silloin se laine kahleensa katkoo, ja vapaudestaan iloissaan, se voimakkaana, vastustamattomana yli rajojensa ryntäilee, pellon nuorta laihoa syleilemään käy — ja sen sitte mukanaan omille mailleen kantaa…
Kaikki sinua lähentelevät!