— Älä turhia! — — — kyllä palaa kun viinat loppuvat.
— Mutta sitä ennen tahdon minä Matin kotiin — sanoi Liisu päättävästi ja lähti ulos — —
Liisu saapui siihen taloon missä Matti oli edellisen viikon työssä ollut. Sieltä luuli hän nyt miehensä tapaavan, — mutta turhaan. Emäntä selitteli miesten lähteneen pitäjälle, josta on turha vaiva heitä etsimään lähteä.
Murheissaan palasi Liisu kotiinsa, heittäysi vuoteeseensa ja pillahti katkeraan, hillittömään itkuun…
* * * * *
Varhain maanantai-aamuna jyskytetään ovea, Liisu käy avaamaan ja sisälle astuu Matti. Vaimo ei ole miestään tuntea. Viikko sitten lähti tämä iloisena, reippaana ja siistinä; mutta nyt hän palaa päihtyneenä, revityin vaattein, loassa päästä kantapäähän asti, kasvot likaisina, naarmuisina. Liisu on pakahtua nähdessään nykyisen Mattinsa. Hänen täytyy ponnistaa kaikki voimansa, voidakseen itkemättä, valittamatta, nurisematta ottaa miehensä vastaan. Mutta kun hän huomaa sen alakuloisuuden, sen häpeän tunteen, joka Matin kasvoilla on, hänen vilusta värisevät jäsenensä, täytyy Liisun mennä ulos itkemään…
Matti toljottelee ympärilleen, juo puoli ämpärillistä vettä ja retkahtaa sänkyyn, johon heti nukkuu vaivoistaan lepäämään.
Vasta myöhään illalla hän herää, pää on selvinnyt, mutta kipeä, ja luonto vähän liiaksi "ylitsevuotavainen." Liisu pelkää Mattinsa sairastuvan, puuhaa yhtä ja toista lääkitystä ja tarjoilee niitä hänelle.
Moneen kertaan kiroilee Matti juominkinsa, mutta lohduttaa Liisua sillä, ettei häneltä penniäkään kulunut.
— Mutta kuules Liisuseni — puhuttelee Matti — minulla olisi sinulle kertomistakin. Se on sellaista, jota et osaa arvata. Koetapas!