Vasta uuden päivän valjetessa herää Liisu yhtä yksinäisenä, yhtä turvattomana mutta vielä paljon surullisempana kuin mitä illalla oli. Öljy on loppunut lampusta, kuivunut sydän vielä kytee, levittäen pahanhajuista katkua ympäri huonetta. Liisu avaa oven, kylmän kolea ilma virtaa sisään, sekin niin harmaata ja märkää, niin alakuloista, ettei tule lohtua sieltäkään.
Hän pukeutuu kiireesti pyhävaatteisiinsa, on lähteä kylälle, kun naapurin emäntä astuu sisään.
— Huomenta, Liisu, mitä kuuluu, onko Matti kotona — puhelee vieras.
— Ei ole — vastaa Liisu ja rupeaa itkemään.
— No herranen aika… älähän nyt Liisuni… älä tuossa turhia poruja laske… kyllähän tulee kun joutuu — lohduttelee emäntä.
Liisun itku vähän lauhtuu ja vieras kuin voiteeksi sanoo:
— Niitä miehiä nyt ei kannata itkeä, ei ollenkaan! Mutta sinä olet vielä niin lapsi, et tunne heitä. Vaan kun "meillekin" saakka pääset, kyllä itkut vähempään jäävät. Kymmenen vuotta olisin miestäni itkeä saanut jos itkeä olisin tahtonut ja kukaties kuinka kauvan eteenkinpäin; mutta minä en itke, en. Ameriikkaan meni, mutta menköön! Me vaimot, kyllä me elämme täällä Suomessakin, joskaan se elämä ei niin hääviä ole; mutta elämää se on sekin.
— Mutta mitä luulette Matista, kun ei ole vielä palannut?… piti lähteä kirkkoonkin.
— Jaa mitäkö luulen! Mitäs minä muuta kun että Pyhäinpäivä-viinoista ei ole puutetta ollut. Lopun tiedät sanomattanikin.
— Sitä loppuapa onkin niin vaikea arvata, minä sitä niin kovin pelkään.