Ne päivät, jolloin sai nuoren vaimonsa kanssa kotona työskennellä, ne päivät olivat Matista hauskimmat. Silloin se elämä elämälle tuntui, koti rakkaalta ja rauhaisalta ja olo siellä niin herttaisen mukavalta. Ikävä oli silloin pitäjälle lähteä, ikävä jättää nuorta Liisua, — mutta mentävä oli, jos ansaita tahtoi. Monet hellät taputukset, monet lohdutus- ja rohkaisusanat annettuaan vasta malttoi Matti armaansa jättää.
Sanalla sanoen nuoren parin elämä oli onnellinen.
* * * * *
On Pyhäinpäivän edellinen lauvantai. Liisu on keittänyt hyvän puuron, joka siinä takkavalkean loisteessa valmiina odottelee pöytään pääsöä. Tupa on siistittynä, lattialle ripoteltu vihreitä katajan oksia, joista ihana, kotoinen tuoksu leviää ympäri huonetta. Pöydällä, akkunan edessä palaa pieni, mutta kirkkaasti valaiseva lamppu, jonka loiste leviää kauas syysillan mustaan pimeyteen. Liisu häärää vielä askareitaan viimestellen, mutta kun ne valmiiksi saa, ottaa hän kutimen ja istuu Mattiaan odottelemaan.
Kylänmuruissa, ja miehensä pitkissä, loppumattomissa kertomussarjoissa liikkuu Liisun mieli. Hän toivoisi jo kotiveräjän narinan kuulevansa, kuulevansa askeleita ulkoa, ja viimein oman Mattinsa sisään astuvan.
Mutta, Liisu ei kuule kultansa astuntaa eikä kotiveräjän narinaa. Syysillan raskas tuuli vaan kattopäreissä soittelee, lehdettömiä oksia tuivertaa ja metsän puita laulattaa — — —
Kauvan istuu Liisu, kauvan Mattiaan odottelee. Ei malta nukkumaan mennä, eikä valkeata sammuttaa. Yksinäisyys alkaa käydä ikäväksi, menneiden aikojen ihanat muistot tahtovat sydämeen kaihoja tunteita synnyttää.
Miksi täytyy minun aina olla yksin, miksi en saa kultani kanssa kuljeskella, hänen armailla rinnoillaan levätä — huokaa Liisu. Hän nousee, laskee kutimen ja käy ulos portaille. Liisu kuulostaa pimeään yöhön, kuulostaa tielle, kuulostaa kylään, mutta mistään ei mitään kuulu… Usvainen, tiheä sade kastelee mustaa maata, raskas tuuli on tyyntynyt ja kolkko pimeys lepää kaikkialla, josta ei valonpilkkuakaan näy. Syyskylmä puistattaa Liisua, usvainen sade kastelee hänen tummaa tukkaansa ja huolestuneena, murheissaan poistuu Liisu sisälle ja lukitsee oven.
Mutta odotteleva vaimo ei vieläkään malta nukkumaan mennä, vaikka edellisten öitten valvonta uuvuttaa ruumista. Hän ottaa hyllystä virsikirjan, lukee ehtoosiunauksen, hyräilee tuttua, kotona oppimaansa virttä ja vasta sitte heittäytyy riisuutumatta vuoteeseensa…
Pitkään aikaan ei uni silmiä ummista, monellaiset ajatukset, monellaiset tunteet riistävät Liisun mukaansa. Ne eivät anna hetkeksikään rauhaa, vaan yhä useammin, yhä suuremmalla voimalla piirittävät Liisun, lyövät alleen… voittavat… häviävät… mutta jälleen… voittavat. Vihdoin tuo yksinäinen Liisu väsyy, uni valtaa hengenvoimat ja hän nukkuu virkistävään uneen —