Eikä sieltä Amerikan hotellista kuulu
Itku eikä nauru,
Vaan sieltä kuuluu musikantin soitto
Ja Suomen poikain laulu.
Matti herää mietteistään, mutta ei yhdy lauluun, silmäilee vielä kaukaa siintäviä kotipeltoja, tuhansia latoja laajoilla nevoilla; silmäilee vanhoja tuttuja, rakkaiksi käyneitä seutuja, joissa joka kivi, joka puu, joka pensas tuttua kieltään haastelee. Hänen mieleensä tulee ajatus, että saattaa olla viimeinen kerta kun synnyinsijoja katsella saa, viimeisen kerran istua oman valittunsa rinnalla ja viimeisen kerran katsella Suomen sinistä taivasta. Ikävän tunteet riistävät hänet jälleen kahta voimakkaammin mukaansa, piirittävät, kahlehtivat joka puolelta ja nostavat kyyneleitä silmiin. Matti on sanan sanoa Liisulle, mutta silloin kajahtaa taas joukosta kova-ääninen laulu, johon useammista kärryistä yhdytään:
Suomen maa se on nuorelle pojalle
Reisata liian pieni.
Minä menen kauvas Amerikan maahan
Sinne mulla on mieli.
Helluni kirjan kirjoitti
Tuolta "Neuvorkin" kaupungista,
Ja eikä se ollut erokirja,
Se oli rakkauden lista.
Saavutaan kestikievariin, poiketaan, tilataan kori olutta ja juodaan jäähyväiset Suomelle. Silloin se alkaa kieli laulaa, hanurit vedetään esille ja hurja tanssi kestikievarin pihassa alkaa. Siinä sitä poljetaan jalkaa, hypellään ja huudetaan, naisten kimakka ääni yhtyy miesten joukkoon, jota neljän korviasärkevästi sointuvan hanurin räminä säestää. Syntyy siinä käsikähmää, tappeluakin, ja kuhmuisina, hoiperrellen palaavat tanssijat kärryilleen.
Ääntä ja melua ei puutu loppumatkalla, laulunlaine vyöryää ensimäisestä viimeiseen kärryyn saakka, piiskat vinkuvat ilmassa ja oluen nostattama ilo pulppuaa pitkin liikkuvaa linjaa.
Mattikin on päässyt koko joukon iloisemmalle tuulelle, puhe käy kevyesti ja helposti; matkastakin saattaa puhua miten vain tahtoo, ilman että sitä kyyneleetkään pyytäisivät keskeyttää.
Mutta Liisu… hän istuu pää eteenpäin kallistuneena, kädet ristiin puristettuina, huulet joskus omituisesti värähtelevät, kyynel toisensa perään vierähtää helmaan ja hän katselee tajuttomasti kärryjen pohjille. Hän ei voi vastata miehensä sekaviin kysymyksiin, sydän on täynnä huolia ja tuskia, ja nuori rinta rauhattomasti aaltoilee. Liisu tuntee itsensä niin turvattomaksi, niin avuttomaksi, ilman hoivaa, ilman suojaa, hän on niinkuin tuuliajoon jätetty laiva, josta masto on poikki ja perä sin murskaantunut, mutta jonka sittekin pitäisi satama saavuttaa…
Siirtolaisemme saapuvat asemalle. Ameriikkaan menijöitä ja heidän saattajiaan on pitäjän muiltakin kulmilta, onpa naapuripitäjistäkin oikein laumoittain saapunut paikalle. Viimeisiä jäähyväisiä ovat heittämään tulleet vanhat isät, vanhat äidit, joiden lapset kotimaansa jättävät; vaimot miehiänsä, siskot veikkojansa, veikot siskojansa, rakastavat rakastettujansa ja ystävät ystäviänsä. Erityinen huoli näkyy kullakin olevan, erilaiset tunteet, erilaiset ajatukset; mutta mieliala yleensä on kaikilla sama.
Erohetki lähestyy nopeasti… Matti on ostanut piletin Hankoon, toimittanut tavaransa sisään ja istuutunut Liisunsa viereen junan tuloa odottelemaan. Haikea on hetki molemmin puolin. Matti on siksi selvinnyt, että hyvin käsittää niiden muutamien minuuttien tärkeyden, jotka vielä Liisunsa vierellä istua saa. Mutta tuo rauhaisa, paljon puhuva yhdessä olon aika loppuu kesken… loppuu liian aikaseen… loppuuko ainiaaksi…?