Junan tulo vaikuttaa Liisuun sanomattoman masentavasti. Hän ei tahdo jaloilleen päästä, ei jaksa seurata miestänsä, joka suurella kiireellä kantaa tavaransa vaunuun. Matti häviää hänen silmistään, katoaa taajaan joukkoon, josta Liisun on mahdoton häntä löytää. Liisu aikoo huutaa, mutta ääntä ei lähde, kurkku korahtaa kuivasti ja tuntuu niinkuin raskas taakka olisi rinnoilla painamassa. Hän on kuin siipeen ammuttu lintu, jonka pitäisi lentää, mutta joka ei paikaltaan pääse. Liisua tönitään, tuupitaan, hän on vähällä kaatua jalkoihin ja sortua vahvempien alle. Hänen kätensä haparoivat ilmaa, huulet höpisevät jotakin, mutta sitä ei kukaan kuule. Kun Liisu vihdoin Mattinsa löytää, pillahtaa hän itkuun. Matti lohduttelee, puristaa Liisua rintaansa vastaan, ja hänkin — itkee.
— Kuule, rakas Matti — puhuu Liisu sanomattoman liikutettuna — jos unohdat minut siellä kaukana, kaukana synnyinmaastasi, niin älä kuitenkaan unohda sitä, joka rintani alla liikkuu. Muista Matti, muista aina sitä…
— Oi Liisuni, oma Liisuni, teitä en milloinkaan unohda, teidän edestänne teen työtä ja teitä aina muistelen. Muista sinäkin minua!
Juna vihelsi, Matti heitti hellät jäähyväiset Liisulle ja astui vaunuun.
Hurraahuutojen kaikuessa, hanurien rämistessä loittoni tuo kauvas kulkeva parvi, kaukaista, toivottua onneaan tavoittamaan, jättäen niin monen monta kyyneleistä silmää, särkynyttä, epätoivoon joutunutta sydäntä, turvatonta, hoivatonta oman onnensa varaan…
Niistä on Liisu yksi, tuo turvaton vaimo, joka tuossa itkien, vilussa värjötellen seisoo. Hän ei voi osaa ottaa toisten jäähyväisheittoon, ei voi katsella miehensä menoa. Kauvas yli peltojen katsoo, katsoo, tietämättä mihin ja mitä. Vasta kun hiljaisuus jälleen palaa, kun junan kaukainen jyrinä välille väsyy, vasta silloin herää mietteistään Liisu. Etsivän katseen heittää pitkin tietä, minne kaikkein kalleimpansa kulki… mutta sieltä ei näy mitään, eikä mitään kuulu, kaikukaan ei jaksa ääntä kantaa… tyhjää on kaikki… Liisu tyrskähtää uudelleen itkuun, itkee kauvan ja katkerasti…
* * * * *
Vuosi on kulunut umpeen siitä, kun siirtolaisemme kotikylänsä jättivät. Kalpeana ja väsyneenä istuu Liisu äitinsä matalassa majassa. Sylissä on pieni tyttölapsi, joka tahtoo viimeisenkin pisaran äidin rinnoista imeä. Liisu muistelee kulunutta vuotta, muistelee niitä monia ja kovia kärsimyksiä, puutteita ja vastuksia, joita on sinä aikana kokea saanut. Talvi oli pitkä ja ankaran kylmä, lisäksi tuli vielä monien viikkojen makuu, jolloin ei voinut mitään ansaita. Amerikasta on tullut taajaan kirjeitä, jotka ovat Liisun kaihoa mieltä sanomattoman paljon lohduttaneet, mutta joissa ei ole penniäkään rahaa mukana ollut, vaikka sitä ennen kaikkia olisi kotona tarvittu. Vanha äiti sai kylää kulkea, etsiä leipäkannikkaan sieltä, toisen täältä, mistä kulloinkin sen saamaan sattui. Hitaasti kului talvi, hitaasti läheni lämmin kesä, joka oli tuova valoa, oli jossain määrin lievittävä puutteita ja kaihoa mieltä matalassa mökissä.
Keväällä sai Liisu kylältä runsaasti työtä. Hän oli tunnettu hyväksi kankuriksi, hyväksi ompelijaksi, ja se tieto oli hänelle suurena apuna. Palkat kyllä olivat niin mitättömän pienet, ettei ahkerinkaan päivätyö tahtonut riittää perheen elatukseksi. Sentähden piti Liisun ottaa öitä avuksi, tehdä työtä silloinkin, kun jo olisi levon aika ollut. Vaikka Liisulla oli käsinväännettävä ompelukone, joka suuressa määrässä joudutti työtä, ei säästöjä silti talven varalle saatu. Edellisen talven puutteet, ankarat kylmät, ne ne alkoivat syksyn tullen Liisua uhkaavasti pelottaa. Polttopuut olivat niin kalliita, kun metsiä ei ollut, ettei Liisu voinut ajatellakaan niitten ostamista. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kuokosmaata kuulustamaan, jota kyllä oli äärettömät alat joka puolella. Sellaisen Liisu saikin, läheltä mökkiään, suuren nevan laidasta. Ainoana palkkana, mitä tavallisesti kuokkijalle nevamaista maksettiin, olivat ne puut, jotka mahdollisesti sieltä nousivat. Sellaiseen palkkaan täytyi Liisunkin tyytyä, vaikka työ oli ankaran raskasta ja neva puista köyhää.
Heiluttaa päiväkausia raskasta kuokkaa, keikkua kangen varassa, nostellen satoja vuosia maanneita hongan runkoja ja syvään kiertäviä juuria päivänvaloon, se ei väsyneelle, heikolle naiselle ollut helppoa. Mutta nousta niitten piti, nousta väkisinkin, ja sitä myöten kuin kuokos laajeni, sitä myöten myös mustat, multaiset puuläjät nousivat ja lisääntyivät. Rintoja särki, selkää poltti, kun Liisu illoin saapui kotiinsa. Mutta kun sai puhtaat, kuivat vaatteet päälleen, sai ruokaa, olivat päivän vaivat unohdetut. Istua silloin pienen lapsensa kanssa takan läheisyyteen, missä kuivat kävyt kuumaa tulta lietsoivat, tuntui olo niin hyvältä ja herttaiselta.