Tällaisen iltahetken viehkeydessä, raskaan päivätyön päätyttyä, tapaa muuan talonisäntä Liisun. Hän ilmoittaa kaikkien niitten nimessä, jotka olivat Matille takuumiehinä, että Nevala vaatii rahansa takasin.
— Vuodeksiko vaan oli velka — kysyy Liisu säikähtäen.
— Vuodeksi oli — vastaa isäntä.
— Mutta Matti ei ole saanut vielä rahoja kokoon, ei ole penniäkään lähettänyt. — Kyllä se sen "Nevalainenkin" kuuluu tietävän, mutta sanoo tarvitsevansa rahoja.
— Mutta eiköhän se odottaisi, odottaisi edes niin kauvan kun saisin sanan Matille.
— Luulisin sen odottavan, ei kait se sitä rahaa tässä hetkessä tarvinne. Se Nevalainen muutoin tahtoo niissä raha-asioissaan olla vähän "krantunlainen" — huomautti isäntä.
— Mutta puhukaa tekin puolestani, sanokaa että heti kirjoitan Matille ja pyydän rahoja… odottaisi edes kaksi kuukautta.
— Kyllä minä, kyllä minä — vastaa isäntä hyväntahtoisella äänellä, puhe soluu raha-asioista Amerikan oloihin ja niistä viimein Mattiin. Lähtiessä vakuuttaa isäntä kaikin puolin koettavansa Liisun parasta, mikäli se hänen vallassansa on.
Isännän mentyä purskahti Liisu itkemään, hän aavisti vaaran, joka oli heitä kohtaava; hän tiesi, ettei Matti noin lyhyessä ajassa niin suurta summaa hankituksi saa… ja mitä silloin tekevät meille…
Vanha äiti lohdutteli Liisua sillä, että kyllä Jumala auttaa eteenkinpäin, niinkuin on tähänkin asti auttanut ja että kyllä Hän pitää murheen kaikkein huonoimmasta, kaikkein heikommasta ja turvattomimmasta ihmisestä, kun vaan Hänen apuansa pyydämme. Muista Liisu aina, että Jumala voi kaikki ylenpalttisesti tehdä, yli kaiken senkin, mitä me rukoilemme taikka ymmärrämme. Luota aina Jumalaan, pane turvasi Häneen, ja mitä sinä ikänä pyydät, pyydä se Häneltä.