Äidin sanat lohduttivat paljon Liisua; mutta äskeinen rauha ja turvallisuus eivät enää mökkiin palanneet. Sijaan tuli surua, epätoivoisia huokauksia ja uusia huolia —
Liisu kävi Nevalassa, puhui kauniisti ja pyysi velalle kahden kuukauden pitennystä. Isäntä suostui ja Liisu palasi iloisempana kotiin.
Siellä kirjoittaa hän Matilleen kirjeen Ameriikkaan, jossa sydämen hellemmillä ajatuksilla, rakkautta uhkuvilla sanoilla kuvailee tilaansa ja pyytää että jos suinkin on mahdollista, lähettäisi velkansa — edes osan, jollei kaikkiakaan. Kyllä "Nevalainen" odottaa kun saisi edes toisen puolen velkaa — kirjoittaa Liisu — ja lopettaa: mutta en pitäisi silläkään lukua, kun vaan sinut tänne takaisin saisin. Tule, tule pian, sinua odottaa maasi ja pikku tyttösi, mutta kaikkein enemmän sinun oma, kaipaava Liisusi.
* * * * *
Matin elämä tuolla "vapauden maassa" alkaa muodostua siksi, mikä niin monen muun siirtolaisparan on perikatoon vienyt. Palkat ovat olleet tavalliset, eivät kuitenkaan niin suuret, kuin miksi niitä kotimaassa puhuttiin. Dollari, muutama sentti päälle, useimmin vaille, siinä ne nuorempien, oppimattomien päiväpalkat ovat olleet. Voisi niistä sentään säästöjä hyvin tehdä, mutta houkutuksia esiintyy joka päivä lukemattomia, joiden puoleensa vetävä voima on niin suuri, että harvat sitä vastustaa voivat. Viikon säästöt hupenevat lauvantai-iltaisiin juominkeihin, irstaaseen elämään, ja uusi viikko aletaan taas yhtä köyhänä, yhtä pienillä säästöillä kuin edellinenkin.
Satojen metrien syvässä, pimeässä, huonossa ja kosteassa ilmassa, alituisessa hengen vaarassa työntää Matti päivät aamusta iltaan. Sinne maanalaisiin luoliin, pimeihin komeroihin, joita lamppujen valo hämärästi valaisee, sinne tuon tuostakin muistuu ihana kotimaa muistoineen. Kotoiset olot, kotoiset tavat, kotoinen kieli, kotoiset ystävät, ne ne tuhansia, lukemattomia kertoja elävinä ajatuksiin vilahtavat ja kaihon kaipuun mieleen jättävät. Kirkkaampana, armaampana nousee silmien eteen Liisu, pikku tyttöineen. Heidät olisi Matti niin monen monta kertaa tahtonut syliinsä sulkea, mutta väli on niin äärettömän pitkä, juopa niin leveä, ettei se ole mahdollista ollut. Säästöjen kokoamista on Matti monet kerrat alottanut, kotoiset kirjeetkin ovat siihen kehoittaneet, ja Matti tekee viikon varrella lujia päätöksiä. Mutta kun saapuu lauvantai-ilta, saapuu pyhä, raukeavat lupaukset, tyhjiksi käyvät päätökset ja kirottu "saloona" s.o. kapakka, nielee kaikki. Silloin tuntuu, niinkuin olisi vaimo ja lapsi siirtyneet tuhansia peninkulmia kauvemmaksi, saavuttamattomien, teittömien taivalten taa, josta ei enää koskaan, ei milloinkaan saa rakkaitaan syliinsä sulkea.
Sellaisilla tunteilla, kyyneleet silmissä, lukee Matti Liisun viimeisen kirjeen, jossa velaksi otettuja matkarahoja pyydetään suorittamaan. Matti päättää ne maksaa, ja ryhtyy oikein innolla säästöjä kokoamaan. Kahteen viikkoon ei ole kapakassa käynyt, ei väkevän tippaa maistanut, ja sievonen summa rahaa on kotimaata varten tallessa. Mutta kun himo on suuri, houkutus tavattoman voimakas, täytyy Matin alistua niitten alle ja poiketa kapakkaan. — Saahan toki vähän maistaa, edes pari ryyppyä — tuumii hän ja astuu sisään. Mutta sieltä on niin vaikea aikanaan poistua kun rahaa on taskussa ja hyvistä veikoista ei ole puutetta. Matti ei tarpeeksi tunne itseään, hän on heikko viettejään vastustamaan, ja joutuu niitten orjaksi. Kotimaa unohtuu, unohtuu vaimo ja lapsi, jaloimmat periaatteet kukistuvat ja hän joutuu kapakan huimaan, mukaansa tempaavaan pyörteeseen…
* * * * *
Muutamien viikkojen kuluttua kirjoittaa Matti Liisulle kirjeen, jossa muun muassa sanoo:
— Työpalkka on nykyään ollut erittäin huono, lisäksi olen vielä pitkät ajat sairastellut, joten en, Liisu kulta, tällä kertaa voi lähettää rahaa.