* * * * *

Kuu rahaa ei Amerikasta kuulunut, pani Nevala takuumiehet lujille ja vaati maksua. Takuumiehet suorittavatkin kukin takaamansa summan korkoineen, mutta toimittivat heti ryöstön Liisun omaisuudelle. Eivät auttaneet naisen kauniit pyynnöt, ei rukoukset eikä ruikutukset, ryöstö tuli kuin tulikin. Ruununmies kirjoitti kaikki mitä kirjoitettavaa oli ja minkä Liisulle tiettiin kuuluvan. "Vasaran alle" joutui siis melkein kaikki irtaimisto, mitä mökissä oli, sillä äidin tavaroista oli suurin osa talven mitassa myöty.

Liisun monet vaatekerrat, jotka oli "nuoruuden päivinä" laittanut, sänkyvaatteet, sänky, pöytä, tuolit, Matin ostama ompelukone, ruoka- ja keittoastiat, kaikki myytiin. "Puille paljaille" jäi Liisu, huonot vaaterisat päälle, aijottiin myödä pikku Annikin kehtokin, mutta toki sentään jätettiin. Kylmää, kolkkoa, tyhjää oli kaikki… ryöstetyltä ja hävitetyltä näytti vielä äsken siisti maja… Halla oli vieraana käynyt, kova halla sittekin.

Särjetyllä, murretulla sydämellä täytyi Liisun kaikkea tätä katsella. Hän ei enää voinut itkeä, hänen sydämensä oli niin täynnä tuskia ja huolia, tulevaisuus näkyi hänelle mustana, kylmänä hautana, joka tahtoi elävänä hänet syliinsä sulkea. Maailma tuntui niin häijyltä, kovalta ja tyhjältä. Ei suloisia, lohduttavia sanoja, ei lempeitä kasvoja, ei armeliaisuutta… Liisu tunsi itsensä kaikkien hylkimäksi, kaikkien vihaamaksi, kaikkien vainoomaksi ihmiseksi, johon ei rakkautta kukaan tunne. Mutta oli ainakin kaksi, jotka Liisua rakastivat, ja joita ei Liisu olisi mihinkään rikkauteen, mihinkään aarteeseen vaihtanut. Vanha äiti ja kaunis, vaaleatukkainen pikku Annikkinsa, ne ne olivat, ja niiden puolesta oli Liisun edelleenkin elettävä, edelleenkin väsymättä työskenneltävä — — —

Kun huutajat olivat ostoksineen poistuneet, jättäneet rauhaan pienen mökin, tuntui Liisusta vähän helpommalta. Hän puristi hellästi pikku Annikkiansa rintaansa vastaan, suuteli häntä tulisesti ja kyyneleet silmissä puheli:

— Oma lintuseni, oma pikku enkelini, veivät meiltä omamme, veivät kaikki, mutta eivät kuitenkaan sinua vieneet. Nyt olemme köyhät kuin pikkulinnut, eivät enää tule meiltä ottamaan, eivät enää tavaroitamme myymään… Olisi isä kotona, ei meillä mitään hätää olisi…

Kyyneleet valuivat lapsen polskille, Liisu kuivasi ne ja virkkoi:

— Kyynelillä sinun kasvosi kastan, itkulla uneen vaivutan, mutta kasva sinä lapsi onnellisemmaksi kuin äitisi.

Lapsen kädet silittelivät Liisun poskia, suu koetti jotain puhua ja äiti oli ymmärtävinään sen tarkoituksen —

Kaksinkertaisella innolla työskenteli Liisu tästä lähtien perheensä elättämiseksi. Koneensa onnistui hän saamaan takasin samalla hinnalla kun oli myytykin, mutta velaksi. Työtä oli runsaasti, terveys jotenkin hyvä, ja ahkera ja säästäväinen kun oli, tuli pieni perhe jokseenkin toimeen, puutetta juuri kärsimättä. Kun kesä saapui, oli Liisu jo hankkinut myytyjen tavaroiden sijaan useita uusia, olipa maksanut 10 mk. koneensa velkaa. Elämä alkoi jälleen tuntua turvallisemmalta ja hauskemmalta, pikku Annikki jo käydä sipsukoitti, käänsi ylösalaisin mitä käsiinsä sai ja piti iloista elämää vireillä.