— Tulemmeko äiti vielä takasin? — kysyi lapsi, juoksi Liisun hameisiin kiinni ja rupesi itkemään.
Lapsen sanat koskivat äitiin, hänen mielensä kävi vielä kaihommaksi ja hän epävarmasti lausui:
— Tulemme, jos Jumala sen sallii.
Liisu halasi kiintonaista rahia, suuteli kynnystä ja viimein suurella vaivalla lukitsi oven.
Mutta Liisu ei vieläkään päässyt lähtemään. Kotiseutu vihreine pihoineen, peltoineen, niittyineen, metsineen ja kumpuineen, se se muistoineen hänet mukaansa tempaa ja kauvas lapsuusaikoihin, iloisille leikkitanterille saattaa. Sieltä muistuivat ystävät, leikkikumppanit, nuoruusajan iloiset päivät, kaikki, kaikki, ja niiden takaa jälleen oman äidin kuva lempeänä, rakkaana ja vaalivana.
Täytyykö nyt kaikista luopua, kaikista irroittautua? — kysyy Liisu itseltään. Hänet valtaa katumus, joka on niin voimakas, että matka tahtoo jäädä tekemättä. Koti, ympäristö, nuo tutut seudut, taivas, maa, ne kaikki näyttävät siltä, kuin tahtoisivat sanoa: Jää tänne, älä lähde.
Mutta Liisu muistaa Mattinsa, kuulee kyytimielien kiirehtivän äänen, jättää jäähyväiset ystävilleen ja orjamaisesti alistuen nousee kärryille sekä jättää kotikylän.
* * * * *
Sadottain vetelehtää siirtolaisia Hangossa, odotellen lähtöä. Siellä on miehiä ja naisia kautta Suomen. Toiset tanssivat, toiset lyövät korttia, toiset räyhäävät ja pitävät hurjaa elämää. Naiset käyvät käsi kädessä päihtyneitten miesten rinnalla, kuhertelevat kaupungin sopissa ja piilopaikoissa ja mielen viihikkeeksi, tunteitten huvittajaksi maistelevat miesten makuisia taskumatteja.
On siinä satamassa elämää ja hyörinää. Miesten karkea-äänisiä kirouksia, naisten kirkuvia huudahduksia säestelee vaimojen epätoivoiset huokaukset, lasten itku ja valitus, johon vielä äännekkäämmin yhtyy nosto raanojen hermostuttava jyske, koneitten vihellys ja se hirveä kolina ja jyry, mikä lastaus- ja lossaustöissä syntyy.