Yhtenä "sekamelskana" on koko satama ja sen läheisyys. Näytelmää kestää viikot, kuukaudet, kestää kokonaiset vuodet, vaikka osien näyttäjät nopeasti vaihtuvat.
Tuohon näytelmään on saapunut Liisukin pienen Annikkinsa kanssa. Hänelläkin on siinä osansa, oma roolinsa, jonka hän tietämättään, tahtomattaan näyttää. Siinä kirstun päällä, vaatesäkkiensä vieressä hän istuu, käsi taskussa tapailee kallista pilettiä, jonka tavattomalla säästäväisyydellä, uutteruudella ja vaivalla on hankituksi saanut. Muutamia kolikoita on taskussa, mutta niin perin vähän, että pelottaa niitten kanssa pitkälle matkalle lähteä.
Pikku Annikki siinä vierellä istuu, syöden nisuleivänpalasta ja ihmeissään katselee hyörivää ihmisjoukkoa, tuon tuostakin sinne kädellään viittoen ja kehoittaen äitiään katsomaan. Tajuttomasti, lapsensa mieliksi katsoo Liisu osotettuun suuntaan, mutta silmä ei siellä mitään huomaa, ajatus ei hetkeksikään sinne vaivu. Tyhjässä kotimökissä, rakkailla synnyinsijoilla, vanhempiensa haudoilla, siellä ne liikkuu Liisun ajatukset. Pää painuu jälleen rinnoille, ja hän vaipuu syviin mietteisiin…
Liisu herää vasta kun Annikki työntää kylkeen ja kuiskaa korvaan:
— Äiti, herra puhuu.
Liisu hätkähtää, nostaa päänsä ja näkee edessään pitkän, hyvin puetun herrasmiehen, joka ystävällisesti tervehtii ja kysyy:
— Miksi olette niin kovin murheellinen? Liisu ei vastaa mitään, katsoo vaan kauvas merelle.
— Te luullakseni aijotte Ameriikkaan — puhuu herrasmies vastausta odottamatta.
— Niin aijon — rohkenee Liisu vastata.
— Tuoko on lapsenne? — kysyy herra, ja osoittaa pikku Annikkia.