— Minun kaiholani, minun ikuinen onnelani — laulaa laine ja hyväillen nuoleksii matalaa rantaa.
— Tämäkö se sinun onnelasi, sinun kaiholasi on? Etkö maailmaan, suuremmille ulapoille haluakaan? Täälläkö, tummassa korvessa laulella tahdot?
— Tämä se on minun kaiholani, minun ikuinen onnelani — vastaa laulaen laine ja yhä hellemmin suutelee rantakiviä.
Minä tunnen suurta riemua, rajatonta iloa sydämessäni. Minä tahtoisin syliini sulkea koko järven, kaikkine tummine, sitä ympäröivine sinisine saloineen. Minä tahtoisin taivasta halata, tuota vaalean sinistä taivasta, joka hennon kuvansa järveni pintaan piirtää… ja minä järveni kuullen vannon, salojen sivulla seisoessa, taivaan päälläni katsellessa, yksin vaan rakastavani häntä, yksin häntä lempiväni ja vaan häntä yksin muistavani…
Niin… vieläkö jättäisin!… jättäisinkö!… enhän toki, enhän sinua jätä.
Tupani tuonne lahdellesi salvan, kylyn kyljellesi pystytän ja pienen peltoni rannallesi kuokin.
Siinä minä sitte kanssasi elän, elän ja kuolen, kanssasi laulan ja itken. Kesäisin ruuhellani pintaasi piirrän, soutelen saaret, soutelen lahdet, niemet ja kaikki rannat kierrän.
Ja kun tulee talvi, kun pakkanen laineesi kytkee, kun vilu laulusi salpaa ja lumi silmäsi peittää, silloin minä lylylle nousen, vahvat, syvät ladut peittoosi hiihdän; ristiin rastiin kuljen ja sieltä sitte mökilleni palaan.
Mutta kun pimeä saapuu, yö ennättää, pystytakkani sytytän, räiskyvillä kuusilla liekkiä lisään, tulta kohennan, että säkenet korkealle mustaan yöhön lentäisivät, ja outoon, pimeään saloon eksyneen kulkijan mökilleni johtaisivat…
Niin… kulkekoot suuremmat suurempia, iloisemmat iloisempia, hopeahohteisempia vesiä. Kuunnelkoot muut aavan meren intohimoista, pauhaavaa laulua. Kuunnelkoot, kulkekoot! Minä kuitenkin sinun tummaa vettäsi sorsien kanssa kesäisin soudan, kaihoa lauluasi ja hiljaisia kuiskeitasi rantakiviltäsi kuuntelen, taivaan äärettömyyttä, sen ijäisyyttä ja syvyyttä, sen lempeyttä ja suurta rauhaa sinun tyynestä pinnastasi katselen ja laulujani kanssasi laulelen…