Sinä minun tumma, mutainen metsäjärveni, sinä sinisen salon hempeä siima, jättäisinkö sinut, unohtaisinko sinut!
En… sinua en jätä. en milloinkaan.
VI
OPPIPOIKIA
Heikki opiskeli suutariksi, Kalle puusepäksi. Samasta pitäjästä olivat kotoisin; kumpikin vuoden jo kaupungissa olleet.
Hyvä oli poikien väli — luonnollisesti — vaikka eri ammattikuntaan kuuluivatkin. Oman ammatin sanomattoman korkea arvo, se ei vielä ollut pojille kylliksi selvinnyt. Opissa olivat, ja oppi-aika, se se oli senkin puolen selvittävä. Usein ja monella muotoa olivat kyllä siitä jo kuulleet, milloin vanhemmilta oppilailta, milloin taas suvaitsi joku kunnian arvoinen kisälli siitä asiasta ajatuksensa paljastaa. Ja ilman poikkeusta oli se juuri tämä ammatti muita vaikeampi ja tarpeellisempi, — siis myöskin kaikkia muita arvokkaampi.
— Mikä sitä naskalia ja pikilankaa on heilutellessa! Mikä jo! Ei se kysy vielä hartiavoimia eikä mitään muutakaan voimaa.
— Ja niin sinä istut kuin räätäli!
— Kävelet kuin pikinytky!
— Longuttelet polvias kuin mikä paakari.