— Ensin hyppäät vasemmalla… Näin… hyppää samoin!… Kas niin. Sitte oikealla samalla lailla… no älä selvää peliä sotke!… oikealla jalalla, kuulitkos! Sitte taas vasemmalla… näin… no niin! Nyt sitte oikealla sama satsi, näin… "vie sua ja viipota" kun sinä olet pöllö! Näin se käy! No—no—no kas noin. Sitte kierretään kaksikertaa ympäri… tähän tapaan… Ei sinne päin, toisin… Ei sinusta tule tanssijaa, olet kankea kuin "Patanoffin" härkä. —
— Tuleppas sinä Kalle!
Mutta tuskin olivat pojat yhteen päässet kun kello jo kilisi, joten
Kallen alkutekijät sillä kertaa jäivät kokonaan harjoittamatta.
Poikain ajatukset eivät sillä tunnilla, eikä vielä toisellakaan, jaksaneet opetusta seurata. Saksanpolkan askeleissa, hypyissä ja käänteissä ne kokonansa askaroivat. Koetteli se Heikki kahdella etusormellaan — pulpetin kannella — askeleita ottaa, ja samaan työhön ne jalatkin penkin alla ryhtyivät. Siitä ne ajatukset tuon tuosta tulevissa tanssiloissa ja arpajaisissa käväsivät, siellä nuoren ja notkean tytön kainaloonsa kahasi ja tanssimaan yltyi. Herra Moilosen kalunkirjoitus, joka sillä tunnilla oli paperille pantava, sai siten — tähdellisempien toimien sattuessa — parempiin aikoihin jäädä. —
Välitunnilla vetäytyivät pojat äskeiseen harjotuspaikkaansa keskeytyneitä opintojaan jatkamaan.
* * * * *
On sunnuntai. Viurusen työhuoneessa, jossa Heikki opiskeli, on siivottu keskilattia tyhjäksi. Suutaripöytä naskalineen ja tikkunauloineen on työnnetty nurkkaan, nahalla päällystetyt, tyhjät silakkanelikot, joilla työntekijät istuvat, ovat potkittu sinne tänne seinävierua, muutamia päällekkäin pinottu. Suuri lestikasa makaa sängyssä, ja puolitekoiset työt — vanhojen, irvillään olevien jalkineitten joukossa — tyytymättöminä sängyn alta muljottavat. Kirkkaat, ehkä vähän tomuiset lasikuulat, killuvat pitkistä nauhoistaan seinillä ja tuttu suutariverstaan haju täyttää huoneen pienimmänkin sopen.
Hurjaa vauhtia, märkinä ja hikisinä pyörivät Heikki, Kalle, Ville ja maalari Mönjäsen Jussi keskilattialla.
Innokkaimpana, muita hikisempänä huhtoo Heikki, milloin Villen, milloin Kallen tai Jussin kanssa. Puolensa muutkin pitävät, aamusta alkaen ovat hyppineet, myötään lattialla tepastaneet. Kasvoilta paistaa iloinen, tyytyväisyyden sekainen loiste, loiste, joka tavallisesti silloin nousee kasvoille, kun on joku suuri, oikein tärkeä ja ratkaiseva työ onnistunut.
Onnistunuthan se on pojilta…