Vihdoin on Katri jo niin väsynyt, että hänen täytyy lepopaikka uupuneelle ruumiilleen etsiä. Hän jättää maantien, kulkee metsään ja valikoi siellä pehmeän sammalmättään tuuhean kuusen suojasta päänalaisekseen.
Korkealle taivaalle on päivänpyörä kiivennyt, kun Katri pehmeältä vuoteeltaan herää. Kilvan siinä ympärillä linnut visertelevät, käki kukahtelee kuusen latvassa ihan pään päällä ja salo niin hempeästi henkii. Niin on ihanaa ja kaunista kaikki; hyvää ja hellää koko Jumalan suuri luonto, ettei malttaisi Katri sinne tylyyn ja kylmään maailmaan palata. Lintujen ystävänä, kukkien kainona kumppanina ja tuulen tuttuna siskona tahtoisi Katri ikänsä kaiken olla ja elää. Siinä ympärillä ne kauniit metsätähdet kukkisivat, kainot vanamot maata matelisivat ja niiden pienet kukat ystävällisesti vastaan tuoksahtelisivat. Missä olisi elämä ihanampaa!…
Mutta ruumiin ravintoa se ihanuus ei paljon anna… Katri kopeloi viimeisen leipäpalan mytystään, syö sen ja jäähyväiset metsälle heitettyään maantielle palaa.
Arkana lähestyy Katri jokaista vastaantulijaa. Hän on jo kaukaa näkevinänsä tämän pilkallisen katseen, on kuulevinansa pahoja ja virnisteleviä sanoja. Ja kun rinnalle saapuu, ottaa Katri tavallista pitemmän askeleen, kurkistaa vielä jälkeensä nähdäkseen heittääkö se kivellä perään. Mutta kun ei mitään kummempaa tapahdu, rauhoittuu hän ja levollisena matkaansa eteenpäin jatkaa.
Kotipitäjän viimeinen talo jää taakse. Pitäjänraja leikkaa vahvan railan taajaan ja korkeaan kuusikkoon. Vasta pitkien matkojen perästä saapuu Katri naapuripitäjän ensimäisiin taloihin, jotka punaiseksi maalattuna rykelmänä kohoavat kuivalta kankaalta. Sieltä toivoo Katri työtä ja suojaa saavansa ja sinne hän kulkunsa suuntaa.
Mutta Katrin toiveet eivät sielläkään onnistu. Väkeä on taloissa riittävästi, eivätkä kesäkiireetkään vielä pakota väkeä lisäämään. Heikkilässä sentään olisi tarpeen ollut, vaikka paimeneksi, mutta kun Katrilla ei ollut minkäänlaisia todistuksia ja siinä kuulustellessa kun selvisi, että oli hiljattain vankilasta palannut, peljästyi emäntä ja toimitti Katrin niine hyvineen maantielle.
— Herra siunatkoon! Kaikki tässä jo palvelukseen tuppailevat, mokomat huorat ja varkaat, linnan loput…! Hyvä ettei tullut otettua — puheli Katrin mentyä emäntä tyytyväisenä.
Sinne ulos, yhä kauemmaksi tylyyn maailmaan oli Katrin jälleen kulkeminen. Nälkäkin on kova, vaan sieltä tien viereltä toivoo hän vierasvaraisen töllin tahi torpan tapaavansa. Vaan pitkä on siinä välissä asumaton taival. Kilometrien takaa pieni tölli vastaan saapuu, mutta siinäkin on etulukko ovella ja akkuna laudoilla peitetty.
Eteenpäin on kulettava, sillä synkkä korpi humisee joka puolella suurena ja rauhallisena. Rauhaa ja lepoa se Katrikin kaivannut olisi, tuollaista hiljaista ja tyyntä rauhaa, vaan siihen ihanaan nautintoon ei hän tällä kertaa uskaltanut antautua. Eteenpäin, eteenpäin, niin kauan kuin päivää riittää, että yöksi asutuille seuduille ennättäisi…
Maantieltä poikkeaa kapea ratastie metsään. Katri johtaa kulkunsa sinne, toivoen ystävällisempiä ihmisiä sieltä salonhelmasta tapaavansa.