Hartaitten rukousten ja lupausten perästä Hanna vihdoin saa Katrin kärryillensä nousemaan. Pyytämällä pyysi Katri, kyyneleet silmissä Hannaa rukoili, yksin päästäkseen kulkemaan. Mutta Hannalla oli pyyntö pyyntöä vastaan, rukous Katrin rukousta voimakkaampi, joihin hänen itkien täytyi vihdoin myöntyä.
Pois kauas, kauas olisi Katri kymmenen kertaa ennemmin halunnut, kuin nousta Hannan kärryille ja Ristiniemeen ajaa. Jo se nimi sai pelottavan tunteen Katriin, se vapisutti ja toi tukehduttavan painon rintaan ja valutti kylmää kuin syksyinen halla… Ja nyt sinne vapaehtoisesti kulkea!… Katri ei sitä itsekään käsittänyt miten se voisi mahdollista olla, hän ei ymmärtänyt muuta kuin että siinä Hannan sivulla istui ja tahdottomana kulki sinne, missä neljävuotta takaperin kärsimysten siemen hänen elämäänsä kylvettiin…
Hiljalleen siinä Hanna ja Katri pölyävää maantietä Ristiniemeen ajavat. Toisinaan kävelee hevonen pitkät matkat, vaikka tasasia kankaita kuljetaan. Ajaja ei maiskauttaa muista, ei suitsia kiristämään jouda, niin on kauan kaivattuun löytöönsä kiintynyt. Silmät ja suu siinä sielun kaihoja tunteita tyhjentävät. Ne kertovat millaista on murhe, millaiset ovat kärsimykset pitkien vuosien keralla olleet ja mitenkä ne ihmisen hengen pakottavat korkeimman turvaa etsimään.
Maantieltä poikkeaa kapeampi kärrytie Ristiniemeen. Hanna juoksee veräjän avaamaan, hyppää jälleen Katrin viereen kärryille ja ajaa taloon.
* * * * *
Jonkun ajan kuluttua on Ristiniemessä häät. Käsikädessä polvistuvat
Katri ja Risto sananpalvelijan siunaukseen…
Suojaton on suojan saanut, turvaton turvan löytänyt… Mahdoton oli nyt tullut mahdolliseksi…
End of Project Gutenberg's Kanervaisilta kankahilta II, by Akseli Salokannel