— Hanna… kuiskaavat tytöt ja puristavat hellästi toistensa kättä.
Hanna purskahtaa itkuun ja kyyneleet valuvat Katrinkin silmistä…
— Elkää tyttökullat itkekö… ei mitään pahaa… kotiin minä vaan kyydin — puhelee vanhanpuoleinen vanginkulettaja.
— Kotiin!… Selkäsaareenko! — huudahtaa Hanna ja tarttuu kiihkeästi kulettajaa käteen.
— Sinne juuri… siellä se kait on tämän koti. Valtava ilonhuudahtus pääsee Hannan suusta, hän puristaa yhä lujemmin kulettajan kättä ja rukoilevana puhuu:
— Katri on minun ystäväni ja naapurini, minulla on täällä hyvä hevonen, antakaa hänet minun kärryilleni.
Kulettaja hetkisen miettii, vaan jo pian ystävällisesti sanoo:
— Sama se kait on kuka tämän kotiinsa kyyditsee. Iloissaan tarttuu Hanna syliksi Katriin, on nostaa hänet alas kärryiltä, mutta vanginkulettaja sen rauhallisesti estää.
— Ensin kuitenkin käymme nimismiehelle ilmoittautumassa — sanoo hän.
Vastahakoisesti irtautuu Hanna, mutta hyppää samalla takapenkille ja siinä Katria seuraa.
— — —