— Minä näytän ettei tämä poika norkoile, näytän totisesti — tuumii
Jaakko ja panee tupakan.
— Täällä olisi — sanoo hän ja tarjoaa perämiehellekin.
— Kiitos.
— Olisiko tuolla tilaa nukkua? — kysyy Jaakko, osottaen perässä olevaa pimeätä kajuuttaa.
— Tyhjä on; eväslaukkuni voitte nostaa syrjään. Jaakko ei parempaa käskyä odottanut. Hän nostaa kannen auki ja hyppää sisään.
— Jätetäänkö rakoa? — huutaa perämies.
— Kiinni, kiinni — vastaa Jaakko ja antaa kannen pudota paikoillensa.
Pilkkosen pimeään jää Jaakko. Hän laskeutuu lattialle seljälleen, sovittelee pitkät raajansa koukkuun proomun seinää vastaan ja siirtää pari halkoa pään kohokkeeksi.
Hiljaista ja rauhallista on siellä olo. Huvimatkailijain iloinen melu ei sinne häiriötä saata. Toisinaan narahtaa katto perämiehen askeleista ja raskas, puiseva peräsin päästää surunvoittoisen valituksen, joka väsyttävästi yhtyy veden loppumattomaan molinaan.
Jaakko kuuntelee tätä yksitoikkoisuutta ja haukottelee niin että suupielet ovat revetä. Lopulta tuo pitkä, väsyttävä tarina, uuvuttaa hänet raskaaseen uneen.