— Niin, sinulla on se Jaakko… sepä se. Lyyli ei mitään vastaa.
Hieno puna nousee kasvoille ja alakuloinen katse painuu maahan.
— Vaan kyllä minä sinuna toisin tekisin — puhelee Laura. — Olet kaunis ja nuori ja saat vaikka kenen. Kyllä niitä oppipoikia saa milloin tahtoo… vaikka vanhanakin. Ja muuten… en ainakaan minä… voisi Jaakkoa hitustakaan rakastaa. Se on niin… kollo.
— Hyi, miten paha sinä Laura olet! Elä sinä puhu Jaakosta mitään. Sinä et häntä tunne. Katselet vain käytöstä ja pettävää kuorta, ja siksi niin surkeasti erehdyt. Sinä olisit valmis milloin hyvänsä avaamaan sylisi tuolle herralle, joka kaiken yötä on meille imarrellut yhtä ja toista. Vaan minä… minä sellaiset tunnen… ja siksi en heille mitään arvoa anna… enkä vähääkään heistä välitä.
— Mutta mitä jos se Jaakko ei sinusta välittäisi? — vastaa loukattuna Laura.
— Saattaisi se niinkin käydä… mutta minä kuitenkin toivon…
Äänettöminä kävelevät tytöt loppumatkan kanavan lähistöllä olevaan kylään. Siellä he istuutuvat pieneen puistikkoon, talonväen vielä rauhaisaa aamu-unta nauttiessa. Lyyli piirtelee kuvioita hiekkaan ja Laura pienellä puukolla kaivertaa nimikirjaimia keinulautaan.
— Minusta vaan tuntuu siltä, kuin se Jaakko ei sinusta oikein pitäisi — alottaa Laura, jatkoksi äskeiseen puheeseen.
— Ja mistä sinä sen päätät?
— Eipä se Jaakko käynyt sinua tällä pitkällä matkalla kertaakaan tapaamassa. Oli vain omissa hommissaan ja missä nytkin lienee. Enemmän minä toki sulholtani vaatisin.
— Syy on minussa, etkä taida sinäkään siitä osaton olla — vastaa
Lyyli.