Neptun III on proomuineen kanavasta läpi päässyt ja viheltää pitkän soiton, merkiksi huvimatkailijoille. Kiireesti nousevat tytöt ja juosten loivaa myötälettä kanavalle juoksevat.
Lyyli toivoo nyt tapaavansa Jaakon, toivoo saavansa koko loppumatkan ja pitkän päivän Tampereella hänen seurassaan viettää ja vain hänelle yksin puhua. Mutta pelonsekainen tunne hiipii mieleen. Lyyli muistaa, miten Jaakon katse siellä proomussa oli niin kummallinen, se oli niin ankara, ettei ennen koskaan ollut sitä sellaisena nähnyt. Hänen syvät, tunnetta ilmaisevat silmänsä, paloivat niin omituisesti… Jaakko karttoi… ei tullut luokseni… Hän on minuun suuttunut… on vihastunut…
Kun Lyyli ja Laura proomuun ennättävät, on herrasmies jo heitä vastassa ja sanoo:
— Minä jo pelkäsin teidän jäävän Lempoisiin.
— Mekö ne nyt kaikkein hitaimmat olisimme, hui, hai! — vastaa Laura.
— Ei suinkaan, päinvastoin. Vaan minä arvelin ottaneenne liiaksi pitkän matkan.
Lyyli ei sanaakaan vastaa eikä puoleen katso, vaan kulkee peräkannelle. Sieltä hän silmäilee yli proomun, nähdäkseen armaan Jaakkonsa. Vaan kun ei missään häntä tapaa, tulee Lyyli murheelliseksi; hän aavistaa että asiat eivät ole ennallaan ja että jotain ristiriitaisuutta on väliin tullut. Lyylin tekisi mieli uskoa, että se Jaakko on mustasukkainen äskeisen seurustelun johdosta. Mutta sekin tuntuu hänen mielestään kohtuuttomalta ja kaikin puolin sopimattomalta. Lyyli ei sellaiseen luullut aihetta antaneensa.
Ajatuksiin painuneena, kaihon tunteiden mieltä kaivellessa nojaa Lyyli kaidepuuta ja surullisen katseen tummaan veteen vaivuttaa. Siinä kirkkaassa aamuauringon loisteessa näyttää sekin niin tummalta, niin hirveän syvältä ja mustalta että melkein peloittaa. Proomun nostama jyrkkä laine, jonka harja hopean värisenä vaahtona leikkii, senkin laulu on Lyylistä niin kaihoisaa ja ikävää. Tietämättään nousee kyynel hänen silmäänsä, vierii nuoruuden purppuraiselle poskelle ja siitä alas aaltoihin putoaa… Lyyli on ympäristönsä unohtanut, omia tunteitaan hän siinä itsellensä selittelee ja niistä päätelmiä muovailee. Vasta kun rantasipi pyrähtää kiveltään lentoon ja päästää pitkän, valittavan äänen, silloin se Lyyli hätkähtää ja ympäristöönsä herää.
Siihen sitä saapuvat Laura ja Laurila, ja uteliaina käyvät ihmettelemään että mitä se Lyyli nyt noin yksikseen oleilee ja on niin murheellisen näköinen. Laura kehoittaa Lyyliä tulemaan alas, vaan kun tämä ei siihen suostu, sanoo Laurila:
— Muistelen teidän pitävän paljon laulusta. Jos tahdotte, niin opetan yhden sellaisen, jota luullakseni ette ole ennen kuulleet.