— Kiitos vaan, mielelläni kuuntelen aina laulua, varsinkin sellaisia uusia.
Laurila istuutuu proomun laidalle ja alkaa laulaa:
"Hiljaa juuri kuin lammen laine
Syttyi lempeni ainainen
Syttyi lämmössä kevätpäivän
Kera kaunisten kukkien.
Sitten versoen vienoisesti
Loi se syömeeni kukkia
Sulo toiveita, unelmoita
Iki onnea ihanaa.
Sinisilmät ne loistavaiset
Sydän kukille päivää loi
Sielun aattehet jalot, suuret
Lemmen liekin mun rintaan toi.
Eipä valkene konsaan päivä
Etten häntä muistais mä.
Aina sieluni syvyydessä
Kuvans' kallis on säilyvä.
Hiljaa juuri kuin lammen laine
Kuolee rantahan iltasin,
Kuoli syömeni kukat kauniit
Iki onneni ihanin."
Laurilan pehmeä parytoni suli kauniisti veden vahvaan molinaan. Se kaikui kuin solo suuresta sinfoniasta, jota monellaiset äänet, monista eri soittimista, sopusuhtaisesti säestämään yhtyivät.
Lyyli oli aivan haltioissaan kuunnellessaan tätä laulua. Ennen sitä ei ollut kuullut ja siksi se heti tempasi hänet vastustamattomasti mukaansa. Hiljaa, tietämättään oli hänen lempensä Jaakkoon syttynyt, oli ihania unelmia synnyttänyt ja ikuista onnea kuiskinut. Oliko se lempi, ne ihanat unelmat ja toiveet nyt katoavat ja kuolevat, niinkuin kuolee lammen laine rantaan päästyään. Olivatko ne kauniit kukat, joita Jaakon rakkaus kasvattanut oli, olivatko nekin lakastuvat?…
Lyyli piti tämän laulun omanaan, sellaisena kuin se juuri häntä varten laulettu olisi. Lyylille ei hetkeksikään tullut mieleen, että saattoihan se Laurila laulunsa laulaa omien tunteittensa tulkitsemiseksi, kertoakseen omaa kohtaloaan. Ei… Lyyli kuvitteli vain sitä, miten juuri hänen ja Jaakon välille kasvanut lempi ja rakkaus nyt aivan pian oli kuoleva ja lakastuva… Mutta se ajatus oli raskas, se painoi kuin vuori ja tahtoi siihen paikkaan hänet läjäksi painaa.