Lyyli pyysi tämän laulun vielä toistamiseen, ja Laurila sen hänelle lauloi. Mutta kun se oli loppunut, alotti laulaja uuden, elätistä kauniimman ja somemman.
Lyyli sai kuulla useita lauluja ja ihastuksella ja tarkkuudella hän niitä kuunteli. Näin se aika hupaisesta kului, matka joutui ja tie lyheni, joten melkein kuin liian aikaseen tulivat Tampereen pitkät, pilviä pitelevät savutorvet näkyviin. Siellä kaukana, Pyhäjärven pohjoisessa päässä ne tosin vielä olivat, vaan Lyyli olisi suonut välimatkan sinne olevan vieläkin raavaamman.
Tampereelle saapuminen antaa kiirettä kaikille. Kilvan nousevat matkailijat kannelle, jokainen omin silmin nähdäkseen paljon puhutun kaupungin. Kauaksi näkyvät savutorvet antavat matkailijoille, jotka niitä ennen eivät nähneet ole, paljon ihmettelemistä ja hyvää puheen ainetta. Ne, jotka ennen ovat jo Tampereella käyneet, tietävät selittää, että juuri se se on kaikkein korkein ja että niin ja niin monen pannun alta tulevan savun se ilmaan viskaa. Joku tietää vielä kertoa, kutka sen muurasivat ja miten nuohooja sen noesta puhdistaa.
Yhä lähennytään kaupunkia. Naisväellä on tulinen kiire. Köydessä oleva ämpäri viskataan järveen ja vedetään täysinäisenä kannelle. Kymmenittäin kerääntyy sieviä simasuita ympärille ja yleinen peso ja puhdistus alkaa. Senjälkeen otetaan kampa taskusta, upotetaan tukkaan niin syvään kuin suinkin painuu; epäkuntoon joutuneet palmikot avataan ja sitte uudelleen huolellisesti kokoon kerätään. Kaiken tämän ohessa käytellään ahkeraan pieniä taskupeilejä, katsellaan miltä se kuva oikein silmään näyttää ja jos korjausta tarvitaan, tehdään se heti ja huolella…
Siinä se Tampere jo leviää molemmin puolin vihasta koskea. Kirkkaassa auringon valossa se näyttää melkein kauniilta, vaikka useimmat matkailijat sen ennestään tietävät, että sitä se suinkaan ei ole. Soittokunta kokoonnu keulaan ja kajauttaa ryhdikkään marssin. Kannella on tungos tavaton. Jokainen tahtoisi sieltä saada tilan itsellensä. Ainoastaan muutamat väsähtäneet pitävät edullisempana loikoa vain siellä alhaalla, jotteivät tulisi tielle tipahtaneeksi.
Häärinää, hyörinää ja hölinää on proomu täynnä. Vaan mitä lähemmäksi laituria saavutaan, sitä hiljaisemmiksi käyvät joukot. Siinä sitä katsellaan, kuunnellaan ja kurkistellaan puolelle jos toiselle; joku selittelee naapurilleen silmään pistävimmät rakennukset, varsinkin suuret, näkyvissä olevat tehtaat; toisten huomio on kiinnittynyt laiturilla odottavaan ihmisjoukkoon, ja muutamat rohkeimmat valmistautuvat jo maalle hyppäämään. Neptun III jättäytyy proomun sivuun ja siinä yhdessä, kylki kyljessä kiinni, soluavat pitkän laiturin kylkeen.
Kun sitte köydet ovat viskatut ulos, sillat asetettu paikoilleen, syöksevät alukset kirjavan lastinsa laiturille ja Neptun III laskee kyljestään vahvan ja voimakkaan höyryvirran.
Viimeisinä laskeutuvat Lyyli ja Laura proomusta. Laurila on jo sanonut jäähyväiset ja on tamperelaisen tyttönsä seurassa kadonnut omille teilleen.
Lyyli on kaiken aikaa silmillään seurannut proomusta laskeutuvaa ihmisjoukkoa, vaan Jaakkoansa hän sieltä ei tapaa. Lyyli on melkein varma, että se Jaakko on jäänyt matkalle… ehkä Lempoisiin. Tuskissaan tarttuu hän Lauran käsivarteen ja korvaan kuiskaa:
— Lähdetään kaupunkiin, mitä me tässä seisomme!