Tytöt lähtevät, vaan yksinäiseltä ja kaihoisalta tuntuu Lyylin mieli. Nyt juuri, täällä vieraassa kaupungissa olisi hän Jaakon tahtonut luonaan olevan. Olihan hän jo kauan mielessään kuvitellut miten Jaakon kanssa yhdessä Tamperetta katselisi. Mutta… miksi siitä ei mitään tullut?… Missä oli este?… Mikä sen aiheutti?… Lyyli on arvaavinaan syyn. Mutta kun hän sitä koettaa itsellensä uskottaa, purskahtaa hän katkeraan nauruun ja omituisella äänellä huudahtaa:
— Tätä maailmaa!
— Tätä hauskaa maailmaa! Eikö niin Lyyli? — virkkaa Laura.
— Niin — vastaa Lyyli ja laskee väkinäisen naurun.
— — —
Jaakko vetelee vahvaa unta proomun peräkajuutassa. Hänellä on niin mainio unenlahja, jotta ainakin yli puolenpäivän olisi saanut komerossaan uinailla, ellei perämiehelle olisi tullut asia eväille. Suuressa kiitollisuudenvelassa onkin Jaakko tälle uskolliselle miehelle, joka suurella vaivalla ja väellä hänet henkiin herätteli.
Kun Jaakko sai silmänsä auki ja pääsi asiasta jommoiseenkin selvyyteen, kömpi hän kiireesti pystyyn ja kapusi kannelle.
Proomu hänen suureksi ihmeekseen seisoi jo laiturin kyljessä ja oli tyhjä. Jaakko pyyhkieli suuremman tomun vaatteistaan, korjaili lutistunutta kaulustaan, asetti hatun oikeaan asentoonsa ja livisti kaupunkiin.
Siellä tapasi hän toveria, samasta ammattikunnasta jossa itsekin oli. Näiden seuraan lyöttäytyi Jaakko ja lähti joukon jatkona Tampereen kivisiä katuja mittailemaan.
Sattuu siinä kävellessä pari kertaa Lyyli vastaan tulemaan. Mutta Jaakko on tehnyt päätöksen: ei askeltakaan ota sinne päin, vaan tervehtämättä ohi kulkee. Omituiselta ja tavattoman vaikealta se Jaakosta kuitenkin tuntuu; mutta, kun se kerran näin pitkälle on mennyt, niin menköön vieläkin, tuumii hän. Ja kun ensimäisen kerran on ohi mennyt, tuntuu toinen jo paljon helpommalta. Kolmatta kertaa ei Lyyli kuitenkaan samalle tielle satu. Hän tahtoo väistää, koettaa pysytellä niinpaljon kuin mahdollista näyttäytymättä ja jos milloin kaukaa Jaakon tapaa, poikkee hän toiselle kadulle.