Timo omasi musikaalisia lahjoja ja oli vähällä tulla pataljoonan singnalistiksi.
Jo pienenä paitaressuna ollessaan joutui Timo penkin päähän veisaamaan ja "nuottia kannattamaan", niinkuin isän oli tapana sanoa. Suurina juhlina, niinkuin jouluna, pääsiäisenä ja helluntaina sai Timo poika näyttää mihin hän veisuussa ja "nuotinkannattamisessa" pystyy. Kilpaa silloin vetelivät isä ja poika. Juhlavirret mentiin alusta loppuun, värsyäkään väliin jättämättä. Pari, kolme virttä pantiin menemään aina samaan menoon, samassa tahdissa ja siihen samaan nuottiin kuin edellinenkin. Isän matalan jöleä ääni onnahtelevalla nuotilla, suli pojan heleään, kimakkaan ääneen kuin aisakellon moilotus pieneen porokellon kilinään. Ne, ne kuitenkin olivat voitonpäiviä Timolle, oikeita loistopäiviä. Isä taputteli ja hyväili, ja yhä useimmin uudisti mielituumansa, että siitä Timo-pojasta se tulee pitäjän lukkari ja että saa mennä lukkarikouluun, kunhan siitä hieman vaurastuu ja vankistuu.
Mutta sattui siinä äiti kuolemaan, joten lapset jäivät isän hoitoon.
Koti kävi kolkoksi ja kylmäksi ja äidillistä hoivaa kokonaan puuttui.
Timo ajatteli lähteä vieraan leipään. Naapuritöllin Jukka, joka oli "pikkumusikanttina" sotaväessä, koetteli yllyttää Timoa musiikkiin.
Pyhäpäivinä käväsi hän kotiinsa lomalle ja löi palloa niinkuin ennenkin Timon ja muiden "siviilipoikain" kanssa kyläkentällä. Mutta muuten oli hänen käytöksensä paljon miehekkäämpää ja kurssikkaampaa, sanalla sanoen "sotilaallisempaa" kuin ennen "siviilimiehenä", jolloin juoksi vanteen perässä pitkin kyläraittia ja heitti "nappikuoppaa" missä suinkin sopivan nurkkauksen ja pehmeän maan tapasi. Sotilaslakki oli oikealle korvalliselle kallistettu, ja välkkyi siinä hieman soikea, läkkipeltiin maalattu tähti, joka uljaasti, istuen nenän kanssa samassa luotiviivassa, katseli yläpuolelle horisonttia. Sinelli oli pitkä ja ulottuivat liepeet lähelle maata, joten ainoastaan leveät saappaankärjet saattoivat näkyviin tulla. Housut olivat suuret kuin säkit ja saappaat holskuivat niinkuin keppien päässä. Kiilloitettu vyö pingoitti sinelliä, joka epäsäännöllisissä laskoksissa lepäsi hartioilla ja seljässä.
Mutta sittenkin oli se puku, jota kylän pikkupojat ihaillen ja kunnioituksella katselivat, "mukailivat" sitä ja sitä "kapistusta" ja tuumailivat että olla tuokin minulla.
Timokin alkoi aina enemmän ja enemmän mieltyä Jukka-pojan sotilaspukuun, vaikkei ennen ollut siitä juuri mitään perustanut. Jukka huomasi tämän, ja kehoitteli ja yllytti Timoa lähtemään mukaan, sillä uusia otettiin useampia. Timo tuumi ja tuumi, vaan ei oikein selvää tahtonut päätöksestä tulla, vaikka isäkin antoi ehdon vallan mennä tahi jäädä kotiin. Jukan kehumiset ja kehoitukset vaikuttivat kuitenkin sen, että Timo päätti lähteä onneansa koettamaan.
Papinkirjalla ja isän lupakirjalla varustettuna astui Timo kapellimestarin kyökkiin, josta hänet pian sisähuoneisiin noudettiin, ihan saliin saakka ja siellä pianon eteen seisotettiin. Kapellimestari näppäili pianon kieliä ja Timo äänellään seurasi uskollisesti jälessä. Hyvä oli korva, hyvä oli ääni Timolla, joten kapellimestari mielihyvissään taputti poikaa olkaan ja sanoi hänet tervetulleeksi musiikkiin.
Timo tallusteli kasarmiin, jossa Jukka suurella riemulla saatteli hänet toisten poikien joukkoon, komppaniarakennuksen päässä olevaan huoneeseen, joka juuri oli "pikkumusikanttia" varten varattu. Timo sai haltuunsa kaapin, sängyn, sotilaspuvun ja vanhan metallisen ruokakupin. Sotilaspukua ei Timo kuitenkaan, vielä käyttänyt kokonansa, vaan oli siitä milloin housut, milloin lakki tahi takki yksinänsä edustettuina. Äitivainaansa kutomissa tahtoi hän vielä liikkua, sillä määräystä ei oltu vielä Timolle tehty vaatteiden suhteen.
Elämä oli Timolle outoa ja vierasta. Se tuntui orjuuttavalta. Vanhemmat pojat olivat ylpeitä ja elivät kuin suuret herrat ainakin, passauttaen itseään nuoremmilla miten parhaiten taisivat.