Risto tarttui Katria käteen, vaan Katri sen tempasi pois.
— Noo, elä siinä…
Siihen se jo tuli Hanna. Naapuritalon Jukka saatteli hänet lutille, jossa kaikin vielä pitkän aikaa puhelivat.
Ristiriitaiset tunteet valtasivat sinä yönä Katrin. Maailma tuntui niin häijyltä ja ilkeältä, mutta siinä samassa myöskin hyvältä ja lempeältä. Riston käsi tuntui vieläkin kädessä; hänen silmänsä katselivat rehellisen näköisinä Katrin silmiä. Suojelevan enkelin kaltaisena se ajatuksiin nousi… Kuinka on se mahdollista!… Miksi hän minua puolustamaan yltyi?… Katri ei muuta voinut päättää, kuin että Risto on paras poika maailmassa, juuri sellainen kuin hänen velivainajansa, joka aina oli niin hyvä… Veljen sijaisena kohosikin Risto Katrin mielessä.
Seuraava päivä valkeni kauniina ja kirkkaana, oikein vanhanaikaisena heinäpäivänä. Vinhaan heiluttelivat miehet pitkiä viikatteitaan ja naiset kilvan karhelle haravoivat. Suloiselta tuntui puolikuivien heinien tuoksu; somasti ne kahisivat haravan niitä käännellessä. Oikein se tuntui Katrin mielestä suloiselta katsella tuota laajaa niittyä, missä kymmenittäin vaaleapukuisia ihmisiä liikuskeli.
Iloinen oli taas Katrin mieli. Iltainen oli unohdettu eikä siitä kukaan enää sanaa sanonut. Risto sovitteli työnsä Katrin lähettyville, ja milloin tilaisuutta sai, kävi puhelemaan. Siihen olikin hänellä kyllin aikaa ja valtaa, sillä isännän arvoisena se Risto niityllä liikkui.
Akkaväki oli jo niinkuin jotain huomaavinansa Riston ja Katrin keskenäisestä suhteesta.
— Taitaa tehdä Katrista emännän taloon — kuiskasi Mäkipellon Miina.
— Ei ikäpäivänä… tunnen minä Riston.
— Tekee niinkuin teki sille Maijallekin — huomautti joku.