On huhtikuu.
Kirkkaasti loistaa keväinen aurinko korkealta taivaalta. Rinteet ovat jo lumesta vapaat ja pikkulintujen iloiset parvet visertäen lentävät tuoreessa metsässä.
Kirkas ja sininen on ilma. Kauniina ja juhlallisena kaartuu pilvetön taivas. Keväinen tuoksu täyttää maailman ja hyvältä hajahtaa nuori pihka.
Kannustaen lentää varis ja läsnäolollaan ilmoittaa pesimäajan tulleen…
Kaihon se kaunis kevään tulo Selkäsaaren tyttäressä synnyttää… Katrin on mieli musta ja pimeä kuin syksyinen yö. Väsynyt on hänen sielunsa ja ruumiinsa… Kalpea, laiha on poski, joka ennen pyöreänä ja punakkana hohti kuin mansikka aholla… Kurttuun on käynyt kasvoilla nahka… pilkkuiseksi ja rumaksi ennen hieno ja puhdas hipiä… Laimea ja alakuloinen on mieli… haluton kaikkeen ja voimaton työhön…
Katrin asiat eivät ole oikealla tolalla. Kotisaareensa on hän sulkeutunut kuin vanki. Kuukausiin ei ole kylässä kulkenut, ei nuorten seuraa hakenut eikä ilon sanaa sanoa saattanut.
Jo aikaa on äidin tarkka silmä tyttäressään muutoksen huomannut, mutta varmaa syytä siihen ei ole mielestään löytänyt. Lääkäriin olisi Katrin kulettanut, vaan tämä ei ole siihen suostunut.
Isä on päivät pitkät ulkotöissä, eikä ole mitään erikoisempaa lapsessaan huomannut.
Halusta tahtoisi Katri omalle äidille asiansa sanoa, ja sitte vaikka kuolemaan käydä kunniansa menettäneenä… Mutta… sitä hän ei voi. Enemmän suree Katri vanhaa äitiänsä kuin omaa kovaa kohtaloansa. Hän aavistaa, että äiti sitä ei kestää jaksa, vaan ennenaikaiseen hautaan kaatuu…
Yksinään päätti Katri kärsiä, yksinään vaivansa valittaa, vaikkakin se niin äärettömän raskaalta tuntui.