— — —
Vasta seuraavana päivänä jätettiin Katrille kirje — ensimäinen kolmen vuoden ajalla. Odottamatonta, varsin aavistamatonta oli sen sisältö Katrille… Ristoko katuisi… pyytäisi anteeksi… kävisi sovittamaan suuren rikoksensa… Hetkeksi kävi Katrin mieli hyväksi, hetken tunsi hän lohdun kipenän rinnassaan… vain hetken… mutta pian se sieltä jälleen katosi…
Nytkö tulisi hän, joka kaiken kaihon toi, joka ihanan nuoruusajan ryösti, lokaan tallasi; tulisiko hän nyt tuomaan lohtua murtuneelle sydämelle…? Ristoko tahtoisi lievittää vuosien kärsimykset, tahtoisiko keventää sen kuorman, jonka petollisesti kannettavaksi antoi…? Risto… Risto… nyt se on mahdotonta… miksi et ennemmin sitä tehnyt…! Suuri on juopa meidän välillemme kasvanut, suurempi kuin koskaan ennen. Minä olen vanki… kunniani menettänyt… mahdotonta siis kaikki…
Katri pillahti itkuun. Hän oli omaan viheliäisyyteensä jo niin tottunut, ettei parempaa saattanut enää toivoakaan. Mutta nyt… nyt kun sitä hänelle tarjottiin, tuntui se varsin mahdottomalta, tuli liian myöhään.
Kylmältä ja ylenkatseelliselta tuntui nyt Katrille maailma, johon muutamien päivien kuluttua vapaana saattaisi astella. Siellä ei ollut enää sitä, jota kaiken aikaa oli katkerimmin surrut… äiti oli jo muuttanut manan majoille. Melkein tuntui pelottavalta se hetki, jolloin saisi omat vaatteet ja luvan lähteä entiseen vapauteensa.
Viihdyttääkseen sekavia aatoksiaan, saadakseen jäähdykettä kuumalle otsalleen, kiipee Katri akkunaan ja sen avaa. Rautaristikon läpi kurottaa hän kätensä ja hengittää kevään vilpoista ilmaa. Oi, miten hyvältä se vastaan tuoksahtaa! Siinä on nuoren nurmen hempeätä hajua, pikkuisen lehdon tuoksua ja miljoonien kevätkukkien tervehdyksiä. Sieltä järven takaa, matalasta männiköstä, kuului pikkulintujen kaunista viserrystä ja kaihoäänisen käen kukuntaa…
IV.
Kotiin soutaa Katri… Selkäsaaren tuuheat rannat nousevat pehmeinä ja täyteläisinä tummasta vedestä. Tuttua ja rakasta kieltä ne siinä puhuvat. On kuin kertoisivat vanhoista muistoista, kuin haastelisivat vaiheitaan Katrin ollessa kaukana poissa. Siinä se on venekoppeli surullisen näköisenä. Toinen kylki on veteen kallistunut, katto rikkinäinen ja vahvalti kasvaa jäkälää sen lahoneet seinät. Ujosti kurkistaa rikkinäinen nuotta koppelin avonaisesta, lintallaan olevasta ovesta ja kaatuelleet ja katkeilleet ovat verkkoriuvut rannalla.
Katri vetää veneen maalle ja arkana kulkee polkua pihaan. Siinä se on rakkain, muistorikkain paikka maailmassa. Se on lapsuus-ajan pyhättö, sen iloinen leikkitanner ja hauskin kumppani. Samoja jälkiä ne polutkin siinä vielä kulkevat. Tuvan rappusten edestä lähtevät ja erisuunnille mutkitellen kulkevat.
Sykkivin sydämin lähestyy Katri portaita, jotka loivasti tupaan nousevat. Outo tunne valtaa mielen, nähdessään likaisia riepuja summittain käsipuille levitetyksi. Siinä on vielä kippoja ja kappoja, ruoan jätteitä, maitoastioita ja sen sellaista sikin sokin, niin että koskematta tuskin ohi pääsee. Ummehtunut, pahanhajuinen ilma syöksähtää porstuasta vastaan. Syrjäsilmän heittää Katri nurkkaan, missä ennen leikkikamari sijaitsi ja jota hän uskollisesti siivoili ja järjesteli.