— Liiaksi on Katri minun tähteni kärsinyt. En mitenkään saata
sitä enää sovittaa.
— Voi Risto, sinä voit jos vaan tahdot — sanoin ja syleilin
häntä.
Kauan puhuin Ristolle, ennenkuin pientäkään toivoa sain hänessä kytemään. Vaan siitä se on vähittäin kasvanut. Kokonaan on elämänsä muuttanut. Alakuloisuus häntä vielä vaivaa, mutta kun sinusta saan puhua, muuttuu hän paljon.
Katri kultani, nyt sanon asiani ytimen sinulle suoraan ja lyhyesti: Risto nöyrästi katuu rikosta, jonka sinulla teki ja pyytää sovittaa, jos sinä sen sallit ja jos se vielä on mahdollista. Hän pyytää päästä sinun puheillesi, ellei ennen, niin ainakin silloin kun vapaaksi pääset.
Itseltäni vielä sana:
Kuule Katri siskoni! Enemmän kuin ketään maailmassa rakastan minä sinua. Sinulle toivoisin parasta mitä toivoa sopii. Jos sinut kerran vielä saisin meillä nähdä, en sinua koskaan luotani päästäisi… Äiti ja isä ovat minulta jo kuolleet; veli ilman sinun anteeksiantamustasi saattaa milloin hyvänsä minulta kadota… ja silloin olen minä poloinen yksinäni… Risto ei sinua koskaan ansaitse omakseen, vaan minä, sisko sinulle ja hänelle, minä sitä lakkaamatta toivon ja… siksi anteeksi sinulta pyydän…
Katri, jää Jumalan huomaan ja palaa pian luokseni.
Sinun Hannasi.
Raskaasti lupsahti linnan rautaportti kiinni… Synkän tunteen se kaikki Hannaan jätti. Itkusta väristen istuutui hän linnan lähettyvillä olevalle penkille, ollakseen siten vielä hetkisen Katrin läheisyydessä. Sinne linnan jylhiin, korkeisiin muureihin hän katseensa vaivutti, löytääksensä sen akkunan, joka Katrille päivänvalon laskee. Mutta, turhaa se on… niitä akkunoita on niin lukemattoman monta… Sen se Hanna vain tietää, että joku sisko, joku armaan Suomen tyttö tahi äiti sieltä suurilta saloilta, kanervaisilta kankahilta, humisevan metsän siimeisestä helmasta, siellä sen ja sen rautaristikon takana kalliita päiviänsä kuluttaa…
Mikä lieneekin heidät sinne saattanut…?