Vähän jälkeen tänne tuloasi vietettiin Riston ja Saarelan Sandran häät. Onneton pari tuli heistä. Äitivainajani kanssa usein heidän elämäänsä itkin. Rakkautta heillä ei toisiinsa ollut vähääkään. Se oli se raha ja kunnia, jolle he avioliittonsa rakensivat. Risto oli kylässä myötäänsä ja juopotteli; Sandra teki samoin. Kerran jo silloin Risto minulle ikävän tilansa tunnusti. Vaan heikko oli parannusta aikaan saamaan. Mutta Jumala hajotti liiton, joka ilman häntä tehtiin… Ensimäiseen vuoteeseensa kuoli Sandra. Sen jälkeen on Riston tila ollut säälittävän surkea. Voi Katri… minun täytyy itseni kuoliaaksi surra hänen tähtensä. Myötäänsä on hän poissa ja päihtyneenä elämöi. Ja niinä harvoina hetkinä, jolloin hän järjellisenä ihmisenä elää, on hän sanaton ja synkkä. Ja Katri… kuule… sinun kova kohtalosi on siihen suurena syynä… Erään kerran tällaisena ollessaan, kysyin häneltä:
— Miksi olet niin totinen ja synkkä?
Kauan oli Risto vastaamatta, vaan kun yhä utelin, vastasi hän viimein kyynel silmässä:
— Elämä ei minua enää miellytä. Väärin olen sen käyttänyt. Hukkaan meni nuoruuteni, hukkaan koko elämä ja sen mukana sammuivat kauniit unelmani… Nyt on Jumalan tuomio pelottamassa…
Katri, tuskin koskaan ennen uskalsin Ristolle sinusta puhua,
mutta silloin, aavistaen hänen sisäiset tunteensa, kysyin:
— Etkö voisi alottaa elämääsi uudelleen? Etkö voisi sovittaa
tehtyjä rikoksiasi, jotka sinun omaatuntoasi vaivaavat?
— Mahdotonta, mahdotonta — vastasi Risto.
— Etkö ainoatakaan…? — kysyin. Omituisesti välähtivät silloin
Riston silmät ja tuijottaen minuun, kysyi:
— Mitä tarkoitat?
— Katria… Katria tarkoitan — sanoin. Hetken oli Risto vaiti; hänen katseessaan, jonka minuun heitti, huomasin kipenän toivoa, vaan sitte se painui alas ja synkkänä Risto sanoi: