— Tulen — vastaa Katri tuskin kuultavasti.
— Minä olen tässä paikassa nyt emäntä ja me olemme isäsi kanssa päättäneet, että saat mennä sinne mistä olet tullutkin… Parasta että heti lähdet tiehesi.
Itkien palaa Katri ulos… Kylmä oli muinen lämmin ja herttainen koti. Sylinsä se salpaa omalta kasvatiltaan… kärsineeltä lapseltaan, joka kodin suojaa etsimään oli tullut…
Isän luokse juoksee Katri; jo kaukaa kun sen näkee, korottaa hän kätensä ja nöyränä kaulaan juoksee… Mutta kylmästi isä itsensä irroittaa, työntää Katrin luotaan ja jäykkänä huutaa:
— Sinulla ei ole asiaa tänne!
Katri polvistuu isänsä eteen ja rukoilevana puhuu:
— Rakas isä, anna kuitenkin anteeksi… lepy, älä aja minua maailmaan… isä… isä… anna kuitenkin anteeksi…
Mutta isä ei kuule lapsensa sanoja; pois tupaan hän astuu ja vetää oven tiukasti kiinni.
* * * * *
Varhain aamulla kulkee Katri pyhään kalmistoon. Kaunis kimppu nuoria metsäkukkia on hänen kädessään, jotka kulkiessaan saloa, äidin hautaa varten poimi. Mutta vasta kun hilan hautuumaalle avaa, huomaa Katri, miten on ihan mahdotonta omin neuvoin äidin hautaa löytää. Olisi risti kummulla, niin ainakin hakien löytäisi, vaan tokko se isä…