Katri kävelee hautausmaan pitkin ja poikki, lukee kirjoitukset ristien otsikoista, vaan oman äidin hautaa hän ei löydä. Toivottomana istuutuu hän erään kummun viereen, jonka ristin takapuolelta lukemansa sanat: "Lepää rauhassa paljon kärsinyt äiti", häntä sanomattomasti liikuttavat. Oli se oma äitikin kärsinyt, kuka tiesi vielä enemmän… paljon enemmän. Oma lapsi… ainoa lapsi oli äidille ikuisen leposijan onnettomuudellaan valmistanut. Oi äiti… armas äiti…
Katri kopeloi pienen virsikirjansa jonka vankilan vartija oli eväitten mukana myttyyn laittanut. Siitä lukee hän rukouksen, joka niin monta kertaa on hänen sydämensä Jumalan luokse kantanut, lukee virren, johon äiti sävelen opetti ja jota he yhdessä aina illoin laulaneet olivat…
Katri pyyhkii kyyneleet silmistään, ottaa pienen myttynsä ja lähtee uudelleen äidin hautaa etsimään.
Ilokseen huomaa hän etäämpää miehen. Katri suuntaa kulkunsa sinne ja tapaakin itse haudankaivajan, joka kangen ja rautalapion kanssa on uutta leposijaa tullut rauhaisaan kalmistoon kaivamaan.
— Missähän se on Selkäsaaren Liisan hauta? — kysyy Katri.
— Selkäsaaren Liisan…
Kotvasen muistuteltuaan, painaa haudankaivaja lapionsa hiekkaan ja sanoo:
— Tulehan sitte mukaan.
Yhdessä he siitä kulkevat kalmiston äärimmäiseen kolkkaan. Haudankaivaja pysähtyy pitkän kumpurivin viereen, jonka alla kymmenien vainajien ruumiit vierettäin lepäävät.
— Tässä rivissä se on, vaan minun on mahdoton muistaa mikä näistä on
Selkäsaaren Liisan.