Pieni mytty on kädessä, siinä kaikki omaisuus mitä Katrilla on. Suuria ei sekään sisällä. Pari paitaa, sukat, pieni virsikirja ja vankilasta saatuja evään loppuja. Vaan tyytyväinen on Katri siltä. Hän toivoo, että kun viimeisen palan on mytystään syönyt, että silloin hyvien ihmisten luona saisi työtä, suojaa ja ruokaa.
Mutta Katri ei tiedä, ei ole ennen kokenut, kuinka sanomattoman vaikeata on useimmiten sellaiseen asemaan pääseminen — vankilasta palaavalla. Jos sen aavisti, jos tiesi, mieluimmin olisi kalmiston avonaiseen hautaan antanut itsensä elävänä peittää… Siellä olisi ainakin rauhassa levätä saanut, ei ihmisten pilkkaa kuullut olisi, eikä puutetta nähdä tarvinnut. Mutta, kärsittävä sekin oli, kovan kohtalonsa alaiseksi oli Katrin täydellisesti alistuminen.
Päivän käveltyänsä, yrittää Katri illalla ihmisten suojaan. Siinä maantien vieressä on talo ja sinne poikkeaa Katri.
— Mitä on asiaa tytöllä? — kysyy isäntä.
— Saisiko yösijan? — vastaa Katri.
— No eiköhän tuota nyt saane.
— Mistä kaukaa vieras on? — kysyy joukkoon emäntä.
— Selkäsaaresta.
— Vai Selkäsaaresta… ja minne matka? Katri ei heti osaa mitään sanoa, vaan pian hän kuitenkin itsensä rohkasee ja ujosti vastaa:
— Palveluspaikkaa haen…