Mitä ne ajattelivat?…
Oli jo myöhä. Mutta niitä harhaili kaduilla — miehiä, joilla ei näyttänyt olevan päämäärää, ja naisia… Ne seisoskelivat, ikäänkuin jotakin odotellen, ja vilkuilivat, ikäänkuin jotakin etsien… Niin ne olivat tehneet monta tuntia, niin eilen ja niin huomenna, ylihuomenna ja kenties aina — aina!…
Mitä ne ajattelivat?…
Ja niitä nojasi kapakan tiskiä vasten olutlasiinsa tuijottaen… Mitä ne ajattelivat?…
Oli jo myöhä Mutta yhä soitti sokea vanhus kadun reunalla käsiharmonikkaansa hartaasti, kallella päin — tuulessa, joka haivensi hänen haituviansa, tuiskussa, joka ripotteli lumihiutaleita hänen päälaellensa … yhä soitti, ja lakissa oli kolme kuparirahaa… Mutta vähän matkan päässä hänestä, ryömyllään katukäytävällä, ojensi jalaton mies myöskin tyhjää lakkiansa… Ja vähän matkaa hänestä kauppasi kädetön mies kengännauhoja… Mutta ihmiset kulkivat heidän ohitsensa kahisevin pukimin ja väistivät…
Mitä ne ajattelivat?…
Oli jo myöhä, mutta oli valoisata, sillä sadattuhannet tulet loimottivat. Mutta kapeilla kujilla lainehti loasta kohoava usva sakeana kuin savu eikä tulia tuikkanut. Mutta pimeämpätä oli mustien muurien takapuolella, kopeissa, joissa sadat kuuntelivat vartijain yksitoikkoista astuntaa käytävillä ja tuulen humahtelua ristikkoikkunain ulkopuolella.
Mitä ne ajattelivat?…
Oli jo myöhä Mutta äiti, eräskin, jolta kone oli ruhjonut miehen, ei ollut saanut unta, vaan oli lukinnut lapsensa hökkeliin ja hiipinyt ihmisten pihoilla löytyville roskatynnyreille… kuin varkain, sillä häntä hävetti — hävetti, että tunsi olevansa tulipunainen, vaikka oli pimeä — mutta hän penkoi kuitenkin ja kevyempänä palasi kuin meni. Mutta lapsukainen oli herännyt ja nuoleskeli ahnaasti astiaa, jossa oli jolloinkin ollut maitoa… Ja äiti ojensi palasen leipää ja lapsukaisen silmät välähtivät… Mutta viereisestä hökkelistä kuului vaimon voivotus, jolta oli kuollut lapsi…
Mitä ne ajattelivat?