Mutta junia kiiti toistensa ohi yhä vinhemmin. Niiden lämmittäjät loivat hiiliä ja horjahtelivat ja koneenkäyttäjät ponnistivat voimiansa pysyttääkseen silmänsä avoinna. Mutta joka kerta kun juna meni vierähti radalta murskautuneiden ihmisten päitä ja kaikkia ruumiin osia, joita kokoiltiin suurella kiireellä ja kannettiin hänen vierellensä, jossa niitä jo ennestäänkin oli suuri suunnaton röykkiö ja josta ne alkoivat vyöryä hänen päällensä. Samalla näki hän radalla syntyvän kauhean sekamelskan: junat ryntäsivät toisiaan vasten, vaunut toistensa yli ja ylösalaisin, rämisten, rytisten ja räjähdellen. Oli vaan yhtä hirveätä särkyvien esineiden ryskettä, höyryä, savua ja tuhkaa, kekäleitä, säpäleitä ja soraa ja niiden seassa vielä elämän kanssa kamppailevia tai jo kuolleita ihmisiä tai niiden osia, loppumattomiin…
Power tunsi menevänsä tainnoksiin, kuolevansa. Mutta hänen vieraansa nauroi ja puheli:
— Onhan se vähän kamalaa, veli, mutta sekin kuuluu asiaan, sekin on noiden sinun voittoprosenttiesi yhteydessä yksi välttämättömyys. Mutta mitäs siitä, sinun oma nahkasi kyllä säilyy, sillä kun sinä matkustat, niin rata puhdistetaan ja erityisiin varokeinoihin ryhdytään. Sinä olet aina turvattu, sinun kallis ruppisi… hahhahhaa!… Jaa, mutta se sinun kaivantosi, jonka sait niin hauskalla tempulla itseäsi tyhmemmältä ja pieneen pulaan joutuneelta liikekumppaniltasi ja jonka nyt siis omistat yksinäsi — mitenkäs sen laita olikaan? Eikös se tuottanut viime vuonna lähes sata prosenttia, niin että sen salaamiseksi täytyi palveluskuntasikin erityisesti vannottaa?… Jaa, siitä sinä veli vasta sadon niitit! Huvittanee siis vähän sinnekin silmätä, näin merkkihetkellä, tutustua omaisuuteensa näetkös. Hahhahhaa!…
Ja Power huomasi edessänsä pimeän kaivosaukon, johon miesjoukko toisensa perästä katosi kuin mihinkin hornan kitaan.
— Seuratkaamme noita, sanoi vieras ja veti mukanansa Poweria, joka samassa tunsi maan allansa vajoavan ja hän putosi vihlovan huimaavaa vauhtia alas pimeään syvyyteen. Siellä täällä näkyi holveja, joiden perillä tuikki pieniä liikkuvia tulia. Powerin silmissä ne muuttuivat silmiksi, jotka näyttivät olevan noiden liikkuvien olennoiden otsassa yksi kullakin, ja hän luuli olevansa manalassa paholaisten ympäröimänä. Mutta hänen toverinsa nauroi ja virkahti:
— Erehdys. Työmiehiäsi ne vain ovat; kaivavat sinulle kultaa…
Ja he pysähtyivät yhdelle tasanteelle, niissä työ oli täydessä käynnissä ja holvi kolkosti kumahteli.
— No, tartuhan vasaraan ja murskaa kiveä, kultakiveä, veliseni! Ja
Powerin täytyi totella.
Mutta nuija oli liian raskas, tuskin jaksoi hän sitä ylös kohottaa.
— Iske, iske, veliseni! Iske niin että kivet säpäleinä sinkoilevat. Niin pitää tehdä.