— Niin, väki ei saa vähetä, se on sinun tahtosi. Ja kuten sanoit, kun varokeinoista puhuttiin: »Antaa mennä, miehet ei maksa mitään, mutta timperit ovat kalliita!» niin veli onkin asian laita. Katsohan tuota päätöntä armeijaa, joka pyrkii timperien tilalle!… Ei pelkoa, veli… hahahhaa!…
Power vilkasi siihen. Mutta hänen silmänsä kiintyivät vaimo ja lapsilaumaan, joka yhä suureten piiritti kaivosaukkoa ja ojennetuin käsin tahtoi lähestyä sitä veristä läjää, jota Powerin eteen kasattiin, mutta vahtipoliisit estivät sen. Syntyi hirveä itku ja parku ja hammasten kiristys, että Powerin selkäpiitä karmi, mutta samalla kaikki katosi ja Power päästi helpotuksen huokauksen.
— Hiukan surullista, niinkö? Mutta elä välitä, sillä siten vaan syntyy miljoonat. Kuinkas paljon niitä sinulla veli nyt onkaan?…
Power koetti muistella, sillä hänen täytyisi vastata. Hänen silmäinsä edessä alkoi tanssia numeroita, suuria punaisia, verellä piirretyitä numeroita sikin sokin, ylösalasin ja pitkinä riveinä, mutta hän ei voinut niitä koota, sillä ne yhä liikkuivat ja tulivat lukuisammiksi. Hän kuuli vieraansa ivanaurun.
— On hauskaa leikkiä noiden kanssa, eikö? Ja niin turvallista!
Power näki edelleenkin vaan numeroita. Mutta nyt ne alkoivat häntä niin ahdistamaan, että hänen täytyi ruveta tyrkkimään niitä pois luotansa. Siitä se kiihtyi ankaraksi kamppailuksi, jossa hän sai hikoilleen ja läähättäen taistella niin paljon kuin ennätti, kunnes hän kuuli kamalan pilkkanaurun ja numerot katosivat.
— Hauskaa, varsin hauskaa veli! Mutta on olemassa eräitä velkojia, tosin vaarattomia, koska niillä ei ole mitään lakituvassa merkitseviä papereita, mutta muuten ikäviä jos ne vaan pääsisivät lähestymään. Haluat ehkä niihinkin hiukan tutustua.
Sanoi ja ojensi kätensä, jonka jokaisen sormen pitkän kynnen päässä säteili ja räsähteli kuin salamoita iskien, ja samalla ilmestyi kuin jostakin epämääräisestä aukosta, kaivannosta, rautatietunnelista tai tehtaan ovesta, loppumaton ihmisjono, joka lähestyi häntä kuin kaamea hautaussaatto. Vähemmän niissä näytti olevan terveitä, useammat olivat kääreissä mikä mistäkin, ja viallisia, sokeita, silmäpuolia, käsi- ja jalkapoikkeimia, lyyhäten, ryömien tai sauvojen varassa kulkien. Ja kaikki ne alkoivat kiertyä hänen ympärilleen ja ojensivat häneen päin käsiänsä ja käden tynkiänsä, kainalosauvojansa ja tyhjiä hihojansa, surusta itkevin tai vihasta kiiluvin silmin, vanhoja ja nuoria miehiä ja naisia ja lapsia. Ja niiden joukko kasvoi lukemattomaksi ja tiheäksi kuin viitakko, ja ne kurkottautuivat toinen toisensa ylitse ja toinen toisiaan työntäen häntä kohden, kunnes lähimmäiset kädet, käden tyngät kainalosauvat ja tyhjät hiat alkoivat jo häneen koskettaa ja koko ilman täyttävä huuto, rukous, itku voivotus ja kirous kohotti Powerin hiukset kauhusta pystyyn. Hän koetti tukkia korvansa, mutta niihin tunkeutui sittenkin hirvittäviä ääniä:
… Verenimijä!… ryövääjä!… murhaaja!… Anna minulle silmät päästäsi!… anna minulle käsi!… minulle jalka… Anna minun osani!!… Anna minun lasteni osa!… Kirottu!
Power muisti kultahelaisen raamattunsa, jonka sisälle hän ei ollut milloinkaan katsonut, mutta jonka tiedot ja taiat hänelle oli jolloinkin opetettu, ja hän koetti panna kätensä ristiin ja huutaa: auta minua, sillä olenhan minä kristitty ihminen!