Wolf lopetti äkkiä, nousi ja kohteliaasti huomautti:
— Anteeksi, yksi minuutti! — ja niin sanoen hän meni nopeasti toiseen huoneeseen, jonkun tärkeän asian muistaen, kuten näytti.
Kallio oli kuin puulla päähän lyöty. Ensinnäkin hänen käsityksensä tuosta pelätystä »Rautakulman keisarista» muuttuivat toiseksi kuin mitä ne olivat vielä hetki takaperin olleet ja sitte nuo asiat, joista hän kuuli, hämmästyttivät häntä. Oliko todellakin oltu liian hätäisiä tuon lakkopäätöksen teossa, oliko tehty tyhmyys, joka jatkettuna alettua tietä tulisi mahdollisesti omaksi vahingoksi, sillä sillähän voitaisiin ärsyttää tuo nyt omasta tahdostaan taipuisa hirmuinen mahti vastataisteluun, taipumattomuuteen ja kaikkien jo suunnittelemainsa parannusten peruuttamiseen?… Eiköhän olisi sittenkin paras koettaa kaikessa hiljaisuudessa perääntyä siitä mihin jo oli ehditty… ja sehän nyt olisi oikeastaan hänelle itselleenkin kuin sallimuksen ojentama pelastus…
Näitä ehti Kallion päässä pyörimään kun Wolf taas astui huoneeseen ja istahti tyynesti paikalleen.
— Niin, alkoi hän, mainitsin, että töitä tultaisiin laajentamaan, se siis tahtoo sanoa: ottamaan enemmän työväkeä, josta taas vuorostaan johtuu että tarvitaan enemmän peräänkatsojia, työnjohtajia. Yhdeksi sellaisista on teitä erityisesti minulle suositeltu ja minä siis päätin tarjota teille sen paikan tuntuvasti kohotetulla palkalla, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.
Nyt Kallio joutui vasta ymmälle. Kaikkia muita mahdollisuuksia oli hän koettanut tämän »visiitin» syyksi arvailla, mutta tuota ei suinkaan. Ja tuo esitys tuntui niin luonnolliselta kuin se konsanaan saattaakaan, mutta kuitenkin siinä oli jotain omituisesti epäilyttävää. Joutamatta nyt mitään sellaista punnitsemaan, muisti hän vallitsevan aseman ja vastasi empimättä:
— Niin hyvä kuin tarjouksenne onkin, en voi sitä ottaa vastaan.
— Te ette voi! Minä ihmettelen sitä. Saisinko kysyä syytä?
— Voi olla seikkoja ellen voi noin yht'äkkiä vastata, ja eihän sillä kaiketi ole niin väliäkään.
— Olen pahoillani ettemme saaneet teistä työnjohtajaa, virkkoi Wolf yhä näennäisesti tyynenä, mutta hänen kasvoillaan elehti selvä suuttumus.