— Ansainnut… hyi, kirottu! Mene!… Ei ole enää millään mitään rajoja!…
Mies irvisti ja lähti.
Mutta portille kolkutetaan taas, ja yhä kovemmin, ja kaikuu vaikenematon huuto:
— Aurinko on sammunut ja kuu… sammunut… mutta tähdet tippuvat alas kekäleinä!…
PYHÄ HUNTU.
Hurskaat antajat olivat kylmentyneet, tulot almulippailla ehtyneet Vanhemmat laupeuden sisaret olivat murheellisia, syyttivät itseään ja rukoilivat. Mutta asia ei korjaantunut. Abbedissa itse oli aivan kärtyinen ja helisteli tuimasti avainnippuansa. Vihdoin päätti hän lähettää matkaan sisarista nuorimman ja kauneimman.
— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti! kuiskasi hän tälle korvaan, antoi siunauksensa ja työnsi lempeästi matkalle.
Ja nuori laupeudensisar lähti, puhtaana kuin itse Neitsy-Maria kuvissa. Ei ollut tahrapilkkua lumivalkeassa otsahunnussa, eikä hienohipiäisillä kasvoilla, eikä vaaleansinisissä silmissä.
Pieni hairahduskaan!… Se oli niin epämääräinen ja salaperäinen, niin höllentävä ja vapauttava, melkein kuin käsky. Mitä se oikein suoraan tarkoitti, sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän ikäänkuin tunsi sen veressään ja se synnytti heleämmän punan hänen poskipäilleen.
Oli hetkiä, jolloin tuntui nautinnolta olla yksin kammiossaan tai polvistuneena jonkun pyhän kuvan eteen, kiduttaen itseänsä, kuvitellen itsellensä olemattomia syntejä ja valkaisten sieluansa yhä uudistuvilla rukouksilla ja kyynelillä, tullaksensa otolliseksi sinne missä häntäkin oli odottamassa hohtavan valkoiset siivet ja iäinen riemu. Silloin oli hänelle kauhistus jokainen lihallinen ajatus ja viattomin inhimillinen ilokin ilman tätä pyhyyttä, ja silloin tunsi hän olevansa niin vahva että voisi kestää hirveimmätkin kidutukset pyhän asiansa, vakaumuksensa puolesta. Mutta taas oli hetkiä, ja ne tulivat aivan välittömästi ja vastustamattomasti, jolloin koko olemuksen valtasi sanomaton ikävä ja jolloin hänen yksinäinen kammionsa tuntui kolkolta vankikopilta, josta teki mieli pakenemaan — maailmaan, sen elämään, sen rientoihin ja riemuihin. Ja ah kuinka suloiselta silloin tuntui jokin pieni synti, hairahtuminenkin!… Nytkö voisi hän nuo molemmat tunteensa yhdistää: palvella pyhää asiaa, jolle hän sentään tahtoi uskollinen olla, uhraamalla jotakin puhtaudestansa, hairahtumalla… niin, jos hyvä työ olisi esimerkiksi kymmenen kertaa suurempi rikosta?…