"Kuulehan, poikaseni", lausui hän minulle eräänä päivänä, "minä en kuulu niihin tylyihin ja kiittämättömiin isäntiin, jotka antavat palvelijansa vanheta toimessaan muistamatta palkita heitä. Olen sinuun tyytyväinen ja rakastan sinua; minä en aio antaa sinun kauemmin odottaa, vaan olen päättänyt rakentaa onnesi tästä päivästä aikain; tahdon nyt heti ilmaista sinulle sen parannustaidon salaisuuden, jota olen itse vuosikausia käyttänyt. Muut lääkärit tutkivat sitä varten tuhannet eri seikat, jotka tuottavat paljon vaivaa; minä tahdon lyhentää tämän pitkän tien, tahdon säästää sinulta fysiikan, kemian ja lääketieteen vaivaloisen oppimisen. Tiedä, poikaseni, muuta ei tarvita kuin suoneniskua ja lämpimän veden juottamista: se on maailman kaikkein tautien parantamisen salaisuus. Niin, sen salaisuuden on minun tutkiva silmäni saanut selville luonnosta, jonka lait ovat virkaveljiltäni salatut, ja se on kätkettynä näihin kahteen seikkaan: suoneniskuun ja runsaaseen veden juomiseen. Muuta opetettavaa ei minulla sinulle ole; nyt tunnet lääketaidon perustuksiaan myöten; käyttämällä hyväksesi minun pitkää kokemustani, tulet täten yhdellä iskulla yhtä taitavaksi kuin minäkin. Sinä voit nyt ruveta minua auttamaan; aamupäivällä hoidat luetteloamme, ja jälkeenpuolisten lähdet katsomaan osaa minun sairaistani. Työskenneltyäsi siten jonkun aikaa, toimitan sinut ammattikuntamme kirjoihin."
Kiitin tohtoria, siitä että hän oli niin sievään tehnyt minut mahdolliseksi lääkärin ammattia harjoittamaan, ja kiitollisuuteni merkiksi lupasin koko elämäni seurata hänen ohjeitaan, vaikka ne sotisivat itse Hippokratoksen neuvoja vastaan. Tämä lupaus ei sentään ollut aivan vilpitön, sillä minä en hyväksynyt hänen vesioppiaan, ja itsekseni päätin juoda viiniä joka päivä sairaskäynneilläni. Ripustin siis kirjaillun nuttuni naulalle ja puin ylleni erään isäntäni nutuista, saadakseni lääkärillisen ulkomuodon.[13] Sitten valmistausin käyttämään jaloa taitoani niihin onnettomiin, jotka sitä tarvitsivat. Ensimmäisen kokeeni esineenä oli muuan alguazil, joka sairasti keuhkopussin tulehdusta: määräsin armotta suoneniskua ja paljon vettä. Senjälkeen tulin erään sokerileipurin luokse, joka parkui kauheasti jalankolotuksen käsissä. En säästänyt enemmän hänen vertaan kuin alguazilinkaan, ja vettä käskin hänen nielemään siitä päästyäänkin. Sain kaksitoista realia neuvoistani; se antoi minulle niin suuren mieltymyksen tehtävääni, etten enää epäillyt mitään.
Yhdeksästoista luku.
Gil Blas harjoittaa lääkärinammattia yhtä suurella menestyksellä kuin taidollakin. — Takaisin saatu sormus.
Olin tuskin saapunut kotiin, kun tohtori Sangradokin tuli matkaltaan. Kerroin hänelle näkemistäni taudeista ja annoin hänen käteensä ne kaksitoista realia, jotka olin saanut määräyksistäni. "Kaksitoista realia on kovin vähän kahdesta käynnistä", lausui hän luettuaan ne; "mutta kaikki on otettava." Melkeinpä kaikki hän ottikin. Hän piti nimittäin yhdeksän, antain minulle kolme jälellä olevaa, lausuen: "Pidä nämä, Gil Blas, se on säästöjesi pohjaksi; minä teen kanssasi erittäin edullisen sopimuksen; annan sinulle neljännen osan kaikesta, minkä tuot minulle. Sinä tulet pian rikkaaksi, ystäväni, sillä tänä vuonna tulee, jos Jumala sallii, paljon tautisuutta".
Tämä antoi minulle uutta innostusta lääketieteeseen. Seuraavana päivänä päivällisen syötyäni vedin siis taas tohtoripuvun ylleni ja läksin retkeilemään. Kävin useiden sairaiden luona, joiden nimet olin kirjoittanut kirjaani, ja annoin samat ohjeet jokaiselle, huolimatta tautien erilaisuudesta. Tähän asti oli toimeni menestynyt melua synnyttämättä, eikä kukaan ollut vielä, jumalankiitos, ruvennut vastustamaan määräyksiäni; mutta olkoonpa lääkärin menettelytapa kuinka erinomainen tahansa, arvostelijoita ja kadehtijoita ei häneltä koskaan puutu. Tulin erään maustekauppiaan luo, jonka pojalla oli vesitauti. Siellä tapasin erään pienikasvuisen, ruskeaihoisen miehen, jota kutsuttiin tohtori Cuchilloksi ja jonka eräs talonisännän sukulainen oli tuonut katsomaan sairasta. Kumartelin syvään kaikille läsnäoleville, ja varsinkin virkaveljelleni, jonka arvasin kutsutuksi neuvottelemaan sairaan tilan johdosta. Hän vastasi arvokkaasti tervehdykseeni, ja lausui sitten, silmäiltyään minua jonkun aikaa tarkkaavaisesti: "Herra tohtori, suokaa anteeksi uteliaisuuteni; luulin tuntevani kaikki Valladolidin lääkärit, virkaveljeni, mutta nyt minun täytyy tunnustaa, että teidän piirteenne ovat minulle tuntemattomat. Te olette varmaankin aivan äskettäin asettunut tähän kaupunkiin." Vastasin olevani aivan nuori harjoittelija ja työskenteleväni vielä ainoastaan tohtori Sangradon johdolla. "Toivotan onnea", vastasi hän hienosti, "että olette ottanut noudattaaksenne niin suuren miehen ohjeita. En epäile vähääkään, että olette jo aika taitava, vaikka näytätte vielä nuorelta". Hän lausui tämän niin luonnollisella äänellä, etten ollut varma, puhuiko hän totta vai pilaa. Mietin itsekseni, mitä tuohon vastaisin, mutta silloin kauppias otti suunvuoron lausuen: "Hyvät herrat, olen vakuutettu siitä, että te kumpainenkin tunnette lääketaidon perinpohjin; tarkastakaahan siis ystävällisesti poikaani ja määrätkää, mitä katsoisitte sopivimmaksi hänen parantamisekseen."
Silloin pikku tohtori rupesi tutkimaan sairasta. Hän huomautti minulle kaikki taudin laatua osoittavat tuntomerkit ja kysyi sitten, minkä parannuskeinon minä pitäisin asianmukaisimpana. "Minä olen sitä mieltä", vastasin, "että sairaasta on iskettävä suonta joka päivä ja annettava hänen juoda runsaasti lämmintä vettä!" Silloin pikku tohtori lausui minulle ilkeästi hymyillen: "Ja te uskotte, että se keino pelastaa hänen henkensä?" — "Olkaa varma siitä", huudahtin varmalla äänellä; "saatte nähdä sairaan paranevan ihan silminnähtävästi; se on oleva vaikutus, sillä tämä on erikoiskeino kaikkia tauteja vastaan. Kysykää herra Sangradolta!" — "Niinpä on siis Celsus aivan väärässä", vastasi hän, "väittäessään vesitautia parannettavan parhaiten antamalla sairaan kärsiä nälkää ja janoa." — "Mitä Celsus", vastasin minä, "hän ei ole minun oraakkelini; hän erehtyi kuten kaikki muutkin, ja usein olen ollut hyvilläni meneteltyäni vasten hänen neuvojaan." — "Kuulen puheestanne", vastasi Cuchillo, "että uskotte siihen varmaan ja menestykselliseen menettelytapaan, jota tohtori Sangrado tyrkyttää kaikille nuorille harjoittelijoille. Suonenisku ja juominen ovat hänen yleislääkkeitään. En vähääkään ihmettele että niin paljon kelpo ihmisiä kuolee hänen käsissään…" — "Ei mitään hävyttömyyksiä", keskeytin jotenkin kiivaasti. "Jos haluatte herra Sangradoa arvostella, niin kirjoittakaa häntä vastaan; kyllä hän vastaa, ja saamme nähdä, kuka saa naurajat puolelleen." — "Pyhän Jaakon ja Denysiuksen nimessä!" huudahti hän vuorostaan kiivastuneena, "te ette tunne kylliksi tohtori Cuchilloa. Tietäkää että minulla on sekä kynnet että hampaat, ja etten minä pelkää niin rahtuakaan Sangradoa, joka ylpeydestään ja turhamaisuudestaan huolimatta on täysi pöllöpää." Pikku lääkärin kasvot hehkuivat vihasta. Vastailin hänelle pistelijäästi; hän teki samoin, joten olimme pian käsikähmässä. Ennätimme antaa toisillemme moniaita nyrkiniskuja ja nykäistä toistemme päästä kourallisen tukkaa, ennenkuin kauppias puolisoineen sai meidät erotetuksi. Sen tehtyään he maksoivat minulle käyntini, pitäen luonaan vastustajani, joka näytti heistä ilmeisesti paremmalta minua.
Kauppiaan luota tullessani tapasin Fabricion. Hän katseli minua kauan hämmästyneenä ja purskahti sitten nauramaan täyttä kurkkua kylkiään pidellen. Eikä syyttä; sillä ylläni oli kaapu joka viilsi maata, ja nutulla ja housuilla oli nelinkertainen pituus ja avaruus. Mahdoin todellakin näyttää hassulta. Annoin hänen nauraa kyllältään ja tunsinpa itsekin halua seurata hänen esimerkkiään; mutta hillitsin kuitenkin itseni, säilyttääkseni arvokkuuteni, näet. Mutta jos ulkonäköni oli kiihottanut Fabricion nauruhermoja, niin totisuuteni huvitti häntä vielä enemmän. Vihdoin hän huudahti: "Jopa olet hullunkurisessa asussa Gil Blas, kuka perhana sinut on pukenut tuollaiseksi joulupukiksi?" — "Maltahan, veljeni", vastasin, "maltahan vähän; arvoa uudelle Hippokratokselle! Tiedä, että isäntäni, kuuluisa tohtori Sangrado, on tehnyt minut oppilaakseen ja apulaisekseen. Hän on opastanut minut lääketieteen syvimpiin perustuksiin; ja kun hän ei ehdi itse hoitaa kaikkia potilaita, jotka häntä hakevat, niin minä käyn parantamassa osaa niistä." — "Toivotan onnea", sanoi Fabricio nauraen, "oletpa melkein kadehtittava, ja puhuakseni Aleksanterin tavalla, tahtoisin olla Gil Blas, ellen olisi Fabricio".
Osottaakseni parturi Nunez'in pojalle, etteivät hänen onnentoivotuksensa uuden toimeni johdosta tulleet ansiotta näytin hänelle realit, jotka olin saanut alguazililta, leipurilta ja kauppiaalta; sitten menimme muutamaan kapakkaan ottamaan lasin viiniä. Meille tuotiin joltisenkin hyvää viiniä, jonka pitkä paastoni teki minulle vielä maukkaammaksi kuin se olikaan. Join siitä pitkin siemauksin; ja älköön latinainen oraakkeli pahastuko! vatsani ei pahastunut vähääkään siitä vääryydestä, vaikka kaatelin sitä sinne sangen runsaasti. Viivyimme kauan kapakassa. Lopuksi kun äkkäsimme yön lähestyvän, erosimme, sovittuamme siitä, että saapuisimme kumpikin seuraavana päivänä päivällisen jälkeen samaan paikkaan.
Maustekauppiaan luona tapahtunut ikävä kohtaus ei estänyt minua jatkamasta ammattiani ja määräämästä suoneniskua ja lämmintä vettä. Seuraavana päivänä kohtasin kadulla erään vanhan vaimon, joka tuli luokseni kysyen olinko lääkäri. Vastasin olevani. "Niinkö", vastasi hän, "sitten rukoilen herra tohtoria nöyrimmästi tulemaan kanssani; veljentyttäreni on eilisestä sairaana, enkä minä ymmärrä, mikä tauti hänellä on." Menin eukon mukaan, joka kuletti minut taloonsa. Siellä tulimme erääseen sangen siistiin huoneeseen, jossa muuan naishenkilö makasi vuoteessa. Lähestyin häntä tarkastaakseni hänen tilaansa. Hänen piirteensä tekivät heti omituisen vaikutuksen minuun, ja katseltuani häntä hetkisen, tunsin hänet varmasti samaksi seikkailijattareksi, joka oli niin mainiosti näytellyt Camillan osaa. Hän puolestaan ei näyttänyt ollenkaan tuntevan minua, lieneekö kipujen tähden, vai tekikö lääkäripukuni minut hänelle tuntemattomaksi. Tartuin hänen käteensä koettaakseni valtasuonta, ja huomasin sormukseni hänen sormessaan. Minut valtasi ankara liikutus nähdessäni esineen, joka oikeastaan oli minun, ja tunsin suurta halua siepata sen väkisin itselleni; mutta ymmärsin että naiset siinä tapauksessa rupeisivat kirkumaan ja että don Rafael tai joku muu voisi juosta hätään heidän huutojensa johdosta, ja vastustin senvuoksi kiusausta. Katsoin siis parhaaksi teeskennellä ja ensiksi neuvotella Fabricion kanssa asiasta. Silloin eukko vaati minua sanomaan, mikä tauti hänen veljentyttärellään oli. En ollut niin tyhmä, että olisin ilmaissut olevani siitä tuiki tietämätön; tein päinvastoin itseni perin viisaaksi ja lausuin isäntääni matkien arvokkaasti taudin johtuvan siitä, että sairaan ihohaihtuma oli pysäyksissä; senvuoksi oli viipymättä iskettävä hänestä suonta, sillä suoneniskuhan on haihtuman luonnollinen korvaaja; vielä määräsin lämmintä vettä noudattaakseni kaikessa ohjeitamme.