Vankilanpalvelijain ryöstäessä kalleuksiani ja rahojani, kertoi vartioston päällikkö, joka oli siinä läsnä, seikkailumme heille. He pitivät rikostamme kovin raskaana, niin että useimmat heistä katsoivat meitä kuoleman omiksi. Toiset taasen eivät olleet niin ankaroita: heidän mielestään saatoimme päästä kahdellasadalla piiskaniskulla mieheen sekä muutamain vuotten kaleeriorjuudella. Sitten meidät sulettiin herra corregidorin tuomiota odottamaan vankihuoneeseen, jossa oli olkia pahnoiksi asti, ikäänkuin hevosten makuupaikassa. Siellä olisimme saaneet asustaa kauankin joutuaksemme lopulta kaleereihin, ellei herra Manuel Ordonez olisi saanut seuraavana päivänä kuulla kerrottavan seikkailustamme. Hän päätti heti vapauttaa Fabricion vankeudesta, mikä ei tietysti voinut tapahtua muuten kuin toimittamalla vapauden meille kaikille. Hän nautti yleistä arvoa kaupungissa, eikä hän säästänyt vaivojaan, joten sai kolmen päivän kuluessa sekä omansa että ystäväinsä vaikutusvallan avulla aikaan vapaaksi pääsymme.
Päästyämme vankilanmuurien sisältä pois, palasimme takaisin herraimme luo. Tohtori Sangrado otti minut ystävällisesti vastaan, lausuen: "Gil Blas raukka, vasta tänä aamuna kuulin onnettomuudestasi. Olin juuri aikeissa ryhtyä vaikuttaviin toimenpiteisiin. Tämän asian voit unhottaa, ystäväni, ja ruveta vielä entistä suuremmalla innolla harjoittamaan lääkärinammattia." Vastasin sen olevan aikomuksenikin; ja niin todella teinkin kaikista voimistani. Tehtävää ei ainakaan puuttunut, sillä vuosi kääntyi todella kovin tautiseksi, kuten isäntäni oli aivan oikein ennustanutkin. Pahat kuumetaudit alkoivat raivota kaupungissa ja sen ympäristöllä. Kaikilla Valladolidin lääkäreillä oli työtä yllin kyllin, ja varsinkin meillä. Ei kulunut päivääkään, ettemme kumpainenkin käynyt kahdeksan tai kymmenen sairaan luona; siitä voi arvata, että vettä juotiin armottomasti ja veri vuosi virtanaan. Mutta en tiedä mikä oli syynä, he kuolivat kaikki; lieneekö sitten parannuskeinomme ollut erinomaisesti sitä edistävä, vai olivat ehkä taudit niin mahdottomia parantaa. Me, isäntäni ja minä, saimme harvoin käydä kolmea kertaa saman sairaan luona: jo toisella kerralla sanottiin tavallisesti häntä haudattavan tai olevan viimeisissä henkitoreissaan. Minua alkoivat jo oikein vaivata ne lukuisat kuolemantapaukset, joihin minä ehkä olin syypää.
Joskus osoittivat henkilöt, joilla oli syytä meitä moittia lääkitsemisenne johdosta, raivokasta surua; he nimittivät meitä tietämättömiksi ja murhaajiksi, eivätkä yleensä säästäneet sanojaan. Minuun koskivat kovasti heidän syytöksensä, mutta isäntäni, joka oli siihen tottunut, kuunteli niitä kylmäverisesti. Olisin ehkä minäkin voinut samoin tottua pahuuden tekoon, ellei taivas olisi sallinut — luultavasti vapauttaakseen Valladolidin sairaat eräästä pääpainajaisestaan — tapahtua erään seikan, joka otti minulta pois halun lääketieteeseen, jota olin harjoittanut niin huonolla menestyksellä. Kerron sen todenmukaisesti, vaikka joudunkin sentähden naurettavaan valoon lukijan silmissä.
Naapuritalossamme oli muuan tanssisali, johon kaupungin tyhjäntoimittajat kokoontuivat joka päivä. Eräs siellä kävijöitä oli muuan noita ammattisuunsoittajia, jotka ovat mestaria kaikessa ja valmiit joka asiasta puhumaan. Hän oli kotoisin Biscayasta, ja sanoi nimensä olevan don Rodrigue de Mondragon. Ijältään hän lienee ollut kolmissakymmenissä; muuten hän oli keskikokoinen, sekä vahva ja jäntevä. Päässä hänellä vilkkui kaksi säihkyvää silmää, jotka näyttivät uhkaavan kaikkia, joita hän katseli, ja tylpän nenän alta kohosivat punaisten viiksien käret ohimoille asti. Ääni oli hänellä puhuessa niin järeä ja äkäinen että luuli hänen tarkottavan pelkkää pelon herättämistä. Tämä hirtehinen oli vähitellen tullut tanssipaikan tyranniksi; hän ratkaisi mahtisanallaan pelaajain kesken syntyneet riidat, eikä kukaan uskaltanut vedota hänen tuomioistaan; jos joku sen uskalsi tehdä, niin hän tiesi saavansa seuraavana aamuna häneltä vaatimuksen kaksintaisteluun. Tämmöinen oli herra Rodrigue, jonka huvipaikan emäntä päätti asiain kehittyessä tehdä miehekseen. Tämä oli nelikymmenvuotias, rikas leski, ja jotenkin miellyttävän näköinen. Mies oli kuollut jo viisitoista kuukautta sitten. Mutta häävalmistuksia puuhattaessa rouvamme sairastui; ja minä tulin hänen onnettomuudekseen lääkäriksi hänelle. Vaikkei hänen tautinsa olisi ollutkaan itsessään pahanlaatuista, niin minun parannuskeinoni olisivat kuitenkin tehneet sen vaaralliseksi. Neljän päivän sisään sain tanssitalon surua täyteen. Emäntä muutti sinne, johon passitin kaikki muutkin sairaani, ja sukulaiset perivät hänen omaisuutensa. Epätoivoissaan niin edullisen avioliiton menettämisestä, Rodrigue ei tyytynyt tulten ja liekkien manaamiseen ylitseni, vaan vannoi vielä työntävänsä miekan lävitseni, niinpian kuin tapaisi minut. Eräs ystävällinen naapuri ilmoitti sen minulle. Kun tunsin Mondragon'in, niin en suinkaan halveksinut tätä tietoa, vaan elin siitä pitäin päiväni pelvon ja vavistuksen vallassa. En uskaltanut pistää nokkaani kadulle, peläten tapaavani tuon ihmispaholaisen, jonka odotin joka hetki hyökkäävän asuntoommekin; minulla ei ollut hetkenkään rauhaa. Tämä teki lääketaidon minulle perin tympäyttäväksi, etten enää ajatellut muuta kuin päästä piinastani vapaaksi. Otin taas kirjaillun puvun ylleni, lausuin hyvästit herralleni, joka ei voinut minua pidättää, sekä läksin kaupungista pois, vielä peläten kohtaavani Rodriguen tielläni.
Kahdeskymmenesensimmäinen luku.
Jossa kerrotaan, mitä tietä Gil Blas lähtee Valladolidista, ja kenen hän kohtaa tiellä.
Astuin hyvin vinhasti ja silmäilin tuontuostakin taakseni, ettei vaan tuo pelottava biscayalainen ajanut minua takaa; sydämmeni oli niin täynnä pelkoa häntä kohtaan, että luulin pian joka puuta ja pensasta häneksi. Mutta saatuani kappaleen tietä taakseni, aloin vähitellen rauhottua ja astua keveämmällä mielellä tietäni Madriidia kohden, jonka otin päämääräkseni tällä kertaa. Valladolidin jätin kaipauksetta, ainoa ikävyys oli, kun täytyi erota Fabriciosta, rakkaasta Pyladeestani, jolle en saanut edes hyvästiä sanoa. Lääkärin ammatin jättäminen ei tuntunut minulle vähääkään vaikealta; pyysin päinvastoin Jumalalta anteeksi siinä tekemiäni syntejä. Rahaa minulla oli siitä kuitenkin aika summa, yli sata tukaattia. Niillä aioin päästä Madriidiin, jossa odotin varmaan saavani hyvän paikan. Toivoin muuten palavalla innolla pian pääseväni tähän maailmankuuluun kaupunkiin, jota minulle oli ylistetty kaikkein ihmeitten yhtymäpaikaksi.
Muistellessani tiellä kaikkia, mitä olin kuullut sieltä kerrottavan ja jo ennakolta nauttiessani kaikista sen riemuista, kuulin jonkun takanani vetävän täyttä kurkkua iloista laulua. Hänellä oli selässään nahkasäkki, kaulassaan riippui kitara ja sivulla heilui pitkä miekka. Hän joudutti askeliaan ja oli pian rinnallani. Hän oli toinen niistä parturinkisälleistä, joiden kera olin ollut vankeudessa sormusjutun tähden. Tunsimme heti toisemme, vaikka olimme vaihettaneet pukuja, ja ihmettelimme suuresti odottamatonta tapaamistamme keskellä maantietä. Minä sanoin olevani hyvin iloissani, saatuani matkakumppanin itselleni, ja hän puolestaan oli aivan ratketa riemusta nähdessään minut. Kerroin hänelle syyn lähtööni Valladolidista; ja hän jutteli yhtä avomielisesti minulle joutuneensa isäntänsä kanssa riitaan, jonka seuraukseksi tuli ikuinen ero molemmin puolin. "Mutta jos olisin halunnut jäädä Valladolidiin", jatkoi hän, "niin olisin saanut vaikka kymmenen paikkaa yhden asemesta; sillä itseäni kehumatta voin sanoa, ettei yksikään parturi Espanjassa osaa paremmin ajaa partaa ja kähertää viiksiä kuin minä. Mutta en voinut enää vastustaa kalvavaa koti-ikävääni, vaan päätin lähteä takaisin kotikaupunkiini, josta olen ollut poissa ummelleen kymmenen vuotta. Tahdon hengittää taas hiukkasen synnyinseutuni ilmaa sekä nähdä, miten omaiseni jaksavat. Minä tulen ylihuomenna perille; he asuvat Olmedo nimisessä suuressa kylässä lähellä Segoviaa."
Päätin mennä parturin keralla hänen kotiinsa asti ja lähteä sitten Segoviasta käsin jollakin keinolla Madriidiin. Jatkoimme siis matkaamme yhdessä hauskasti kaikenlaista tarinoiden. Toverini oli hauska poika, ja muuten herttainen luonteeltaan. Käveltyämme yhdessä noin tunnin ajan, hän kysyi, eikö minulla ollut nälkä. Vastasin siihen, että sen hän saa nähdä ensimmäisessä ravintolassa. "Voimmehan sitten pysähtyä nyt heti", vastasi hän, "pussissani on vähän eineeksi. Minä pidän matkustaessani aina vähän haukattavaa mukanani. Sen sijaan en viitsi kantaa selässäni mitään vaatteita enkä liinatavaraa, enkä mitään muutakaan hyödytöntä; niin joutavia kapineita minä en kärsi. Minun pussissani ei ole muuta kuin hiukan evästä, partaveitseni ja saippuapalanen; muuta en tarvitse." Kehuin hänen käytännöllisyyttään ja suostuin mielihyvällä ehdotukseen. Minulla oli tuntuva nälkä ja toverini puheen johdosta odotin oivallista aamiaista. Poikkesimme tiepuoleen nurmikolle, jolle toverini levitti eväänsä, nimittäin viisi tai kuusi sipulia, muutamia leivänpalasia sekä vähän juustoa; mutta paras pala pussissaan oli pieni leili, joka oli hänen sanainsa mukaan täynnä mainion hyvää viiniä. Vaikka ateria ei ollutkaan sen herkullisempi, niin äkeä nälkämme teki sen kuitenkin hyvin maukkaaksi; samalla tyhjensimme leilin, joka sisälsi noin kaksi korttelia puolikuntoista viiniä. Syötyä läksimme taas ilomielin matkallemme. Fabricio oli sanonut parturille, että minulla oli ollut sangen ihmeellisiä vaiheita matkoillani, ja hän pyysi senvuoksi minun itse kertomaan ne hänelle. Minä en katsonut voivani kieltää mitään häneltä, joka oli minua niin hyvin kestinnyt, ja täytin siis hänen pyyntönsä. Sitten pyysin, että hän vastapalvelukseksi kertoisi oman elämäntarinansa minulle. "Mitäpä siitä!" huudahti hän, "minun elämäkertani ei ole kuulemisen arvoinen; se on niin mitätön. Mutta olkoon menneeksi", lisäsi hän, "koska meillä ei ole parempaakaan tekemistä, niin kerron sen kaikessa vähäpätöisyydessään". Näin lausuen hän alkoi kertoa seuraavaa.
Kahdeskymmenestoinen luku.