Parturinkisällin historia.
"Isoisäni (otan asian juurtajaksain), nimeltään Fernando Perez de la Fuente oli aikonaan viisitoista vuotta parturina Olmedon kylässä. Kuollessaan häneltä jäi neljä poikaa. Vanhin heistä, nimeltään Nicolas, otti haltuunsa puodin, jatkaen hänen tointaan; toinen antautui kauppa-alalle ja tuli maustekauppiaaksi; kolmannesta, Tuomaasta, tuli koulumestari. Neljäs taasen tunsi taipumusta kirjallisuuteen; hän möi maapalasen, joka oli hänen perintöosuutenaan, ja muutti Madriidiin, jossa toivoi tulevansa vähitellen huomatuksi hyväin lahjainsa kautta. Muut kolme veljestä eivät eronnet, vaan asettuivat Olmedoon, ottaen vaimoikseen talonpoikaistyttöjä. Isäni, jolle oli siunattu suuri lapsilauma, eleli hyvin vaikeissa toimeentulon ehdoissa; minuakin opetettiin jo hyvin nuorena toimittamaan parturintehtäviä; ja viisitoista vuotta täytettyäni hän asetti olalleni tämän pussin ja vyölleni tämän miekan sekä lausui: 'Nyt, Diego, saat ruveta itse pitämään huolta itsestäsi; lähde oppimatkoillesi. Sinun pitää matkailla vähän saadaksesi maailmantottumusta ja varttuaksesi taiteessasi. Lähde, äläkä palaa, ennenkuin olet kulkenut halki koko Espanjan; sitä ennen en halua kuulla sinusta sanaakaan puhuttavan!' Näin lausuen hän syleili minua työntäen rakkaasti minut ovesta ulos.
"Sellaiset jäähyväiset otin isältäni. Mutta äitiäni, joka oli hellätuntoisempi, liikutti lähtöni paremmin. Hänen silmistään tippui kyyneleitä, ja sitten hän pisti salaa käteeni tukaatin. Läksin siis Olmedosta astuen Segoviata kohden. En ollut kävellyt kahtasataa askelta, kun pysähdyin tarkastaakseni pussiani. Halusin nähdä, mitä siellä oli, tunteakseni tarkalleen kaiken omaisuuteni. Siitä löysin kotelon, jossa oli kaksi partaveistä. Ne olivat kuin kymmenen sukupolven aikana käytetyitä, niin kuluneet ne olivat; lisäksi oli nahkahihna niiden terottamista varten, ynnä palanen saippuaa. Vielä sain sieltä vetää hamppuisen ihka uuden paidan, isäni vanhat kengät, ja, mikä enimmin minua ilahutti, kaksikymmentä realia rahaa, jotka oli kääritty palttinapalaseen. Siinä olivat kaikki tavarani. Siitä näette kuinka suureksi Nicolas mestari arvasi taitoni, kun hän lähetti minut maailmalle niin vähillä tavaroilla. Mutta yksi tukaatti ja kaksikymmentä realia oli sentään koko aarre sellaiselle, joka ei vielä konsanaan ollut omistanut rahaa. Minä luulin rikkauttani tyhjentymättömäksi, ja jatkoin riemumielellä matkaani, katsellen lakkaamatta miekkaani, joka heilui edestakasin takoen pohkeitani tai työntyen säärieni väliin.
"Saavuin iltasella Ataquines'in kylään nälkäisenä kuin susi. Menin erääseen ravintolaan ja pyysin illallista niin mahtavalla äänellä kuin hyväkin pomo. Isäntä katseli minua hetkisen ja lausui sitten, huomattuaan minkälaatuisen henkilön kanssa oli tekemisissä, mairittelevalla äänellä: 'Kyllä, herraseni, tulette olemaan tyytyväinen; palvelemme teitä kuin ruhtinasta.' Näin sanoen hän vei minut muutamaan pieneen huoneeseen, johon neljännestuntia myöhemmin tuotiin kissapaisti, jonka söin suuhuni niin ahneesti kuin se olisi ollut makeinta jänispaistia. Kyytimieheksi tälle herkulle sain viiniä, jota parempaa ei kuningaskaan juonut isännän sanain mukaan. Minä tunsin kyllä, että se oli aivan pilautunutta, mutta se ei estänyt minua tekemästä sille samaa kunniaa kuin paistillekin. Ettei oloni ruhtinaallisuudesta puuttuisi mitään, sain vielä maatakseni vuoteen, joka oli ennemmin luotu unta karkoittamaan kuin sitä tuomaan. Kuvitelkaahan mielessänne kapeata purtiloa, joka oli vielä niin lyhyt, etten pienuudestani huolimatta voinut ojentaa jalkojani suoriksi. Ja patjan ja höyhentyynyjen asemesta siinä oli tahrainen olkisäkki, jonka peittona oli kaksinkerroin taitettu loimi, jolla lienee viime pesun jälkeen maannut kukaties sata matkustajaa. Mutta siinä vuoteessa vaan kaikesta huolimatta nukuin, kiitos nuoruuteni, yöni sikeässä unessa, sulattaen hyvässä rauhassa kissapaistia ja isännän antamaa ihmeellistä viiniä.
"Syötyäni aamiaisen ja maksettuani runsaalla kädellä hyvästä kestitsemisestä läksin seuraavana päivänä suoraan Segoviaa kohden marssimaan. Tuskin sinne päästyäni minulla oli onni löytää parturi, johon minut otettiin apulaiseksi ruokaa ja vaatetusta vastaan; mutta en viipynyt siellä kuin kuusi kuukautta, sillä eräs toinen tuttavani parturinkisälli, jolla oli halu mennä Madriidiin, sai taivutetuksi minunkin lähtemään tähän kaupunkiin hänen kanssaan. Sinne matkustin samoilla hevosilla kuin Segoviaankin, ja sain paikan eräässä kaupungin enimmin käytettyjä parturiliikkeitä. Isäntäni, kaksi täysikasvuista apulaista ja minä ehdimme tuskin ajaa parrat kaikilta niiltä, jotka liikettämme käyttivät. Siellä näin kaikensäätyistä väkeä, muitten muassa näyttelijöitä ja kirjailijoita. Eräänä päivänä tuli puotiin kaksi viimeksimainittua laatua. He alkoivat keskustella aikansa runoilijoista ja runoudesta, ja silloin kuulin heidän lausuvan useita kertoja setäni nimen; siitä rupesin kuuntelemaan heidän keskusteluaan tarkkaavaisemmin kuin tapani oli. 'Niin', lausui toinen, 'don Pedro de la Fuente on erinomainen kirjailija. En ensinkään ihmettele, että häntä pidetään niin suuressa arvossa hovissa ja kaupungissa ja ja että hän saa apurahoja useilta grandeilta.'[14] — 'Hänellä on ollut jo monena vuonna melkoiset tulot', lausui toinen. 'Medina-Celin herttuan luona hänellä on vapaa asunto ja ylöspito. Hänellä siis ei ole mitään menoja, joten hänen täytyy olla erittäin hyvissä varoissa.'
"En päästänyt korvieni ohi sanaakaan runoilijain puheesta. Kotona olimme kuulleet, että hänen teoksensa olivat herättäneet huomiota Madriidissa; jotkut Olmedon kautta kulkevat matkustajat olivat sitä kertoneet; mutta kun hän ei huolinut antaa meille tietoja itsestään eikä näyttänyt muuten meistä välittävän, niin mekään emme noista tiedoista piitanneet. Mutta verihän on kuitenkin sakeampaa kuin vesi; kuultuani hänen hyvistä olosuhteistaan ja kun tiesin hänen asuntonsakin, niin sain suuren halun käydä häntä katsomassa. Eräs seikka vaan huoletti minua: runoilijat olivat puhuneet don Pedrosta. Tämä don pani minut ymmälle; pelkäsin vähän, että hän olisi joku aivan toinen kirjailija. En antanut sen kuitenkaan peljättää itseäni; arvelin, että hän on yhtä hyvin voinut tulla aateliseksi kuin nerokkaaksikin, ja päätin kuin päätinkin mennä hänen luokseen. Niinpä siis pyysin eräänä aamuna lupaa isännältäni, siistin itseni parhaani mukaan ja läksin liikkeelle, tuntien koko joukon ylpeyttä sukulaisuudestani niin kuuluisan ja nerokkaan miehen kanssa. Parturit ovat luonnostaan suuresti turhamaisuuteen taipuvaisia. Aloin saada suuria ajatuksia itsestäni ja marssien katua pitkin tiedustelin mahtavan näköisenä Medina-Celin herttuan linnaa. Portille saavuttuani ilmoitin haluavani puhutella don Petro de la Fuentea. Portinvartija osotti sormellaan pieniä rappusia erään pienen pihan perällä vastaten: 'Nouskaa noita portaita myöten ylös ja koputtakaa ensimmäiselle ovelle oikealla kädellä.' Tein käskyn mukaan ja koputin ovelle. Eräs nuori mies tuli avaamaan, ja minä kysyin häneltä, asuiko herra don Pedro de la Fuente täällä. 'Kyllä', vastasi hän, 'mutta juuri tällä hetkellä ette voi päästä hänen puheilleen.' — 'Minä tahtoisin kuitenkin tavata häntä', vastasin, 'minä tuon tietoja hänen kodistaan.' — 'Vaikka teillä olisi hänelle uutisia itse paavilta', vastasi hän, 'niin en voisi viedä teitä hänen huoneeseensa tällä hetkellä; hän runoilee nyt, eikä ole hyvä mennä häiritsemään häntä työssään. Hän ei ota ketään vastaan ennen kello kahtatoista; menkää siksi aikaa kävelemään ja tulkaa sitten taas kysymään.'
"Minä läksin ja käyskelin koko aamupäivän kaupungilla yhtämyötään hautoen mielessäni vastaanottoa setäni luona. Arvelin hänen tulevan hyvin iloiseksi nähdessään minut. Päätin itseni mukaan hänen mielialaansa ja odotin oikein liikuttavaa kohtausta ja saavuin määrättynä hetkenä uskollisesti hänen luokseen. 'Tulette parhaaseen aikaan', vastasi hänen palvelijansa, 'herrani tulee koht'sillään ulos. Odottakaa täällä hetkinen; minä käyn ilmoittamassa teidät.' Näin lausuen hän jätti minut odotushuoneeseen. Kotvasen kuluttua hän tuli takaisin johdattaen minut herransa luo, jonka kasvojen tuttu sukunäköisyys heti herätti huomiotani. Olin näkevinäni ilmetyn Tuomas sedän, yhdennäköisyys oli niin suuri. Ilmoitin hänelle suurella kunnioituksella olevani mestari Nicolas'in, Olmedon parturin poika; lisäsin vielä olleeni kolme kuukautta Madriidissa harjoittamassa isäni ammattia apulaisparturina sekä aikovani kiertää läpi Espanjan varttuakseni toimessani. Puhuessani huomasin setäni vaipuvan ajatuksiinsa. Hän oli nähtävästi kahden vaiheilla, kieltäisikö kerrassaan sukulaisuutensa kanssani vai toimittaisiko jollakin sievemmällä tavalla minut erilleen itsestään; hän valitsi jälkimmäisen keinon. Hän lausui teeskentelevästi nauraen: 'Vai niin! ystäväni, no, kuinka isäsi ja setäsi voivat? Millä kannalla heidän asiansa ovat?' Vastasin laajaperäisesti hänen kysymyksiinsä. Se ei kuitenkaan näyttänyt järin paljon häntä huvittavan, vaan hän kiiruhti pää-asiaan, lausuen: 'Oikein teet, Diego, lähteissäsi maita kiertämään varttuaksesi ammatissasi, ja minä neuvoisin, ettet enää kauemmin viipyisi Madriidissa: tämä on vaarallinen paikka nuorille, sinä voit joutua täällä turmiolle. Paremmin teet, jos menet valtakunnan muihin kaupunkeihin, tavat eivät ole niin turmeltuneet niissä. Niin mene', jatkoi hän, 'ja kun olet valmis lähtöön, niin tule taas luokseni, niin saat minulta yhden pistoolin matkasi avuksi.' Näin lausuen hän työnsi hiljaa minut ovestaan ulos, ja siihen se käynti päättyi.
"Minä olin siksi kollo, etten älynnyt hänen pyrkivän vaan eroon minusta; palasin puotiini, jossa kerroin isännälleni käyntini menestyksen. Hän ei tajunnut don Pedron oikeaa tarkoitusta paremmin kuin minäkään, vaan lausui: 'Minä en ole samaa mieltä kuin setäsi; hänen ei olisi pitänyt kehottaa sinua juoksemaan ympäri maita ja mantereita vaan ennemminkin neuvoa sinua viipymään tässä kaupungissa. Hänellä on niin paljon suuria tuttavuuksia! Hänellehän olisi niin helppo saada sinut johonkin ylhäiseen perheeseen, jossa pian saavuttaisit suuren menestyksen.' Tämä keskustelu avasi niin ihania näköaloja eteeni, että menin kahta päivää myöhemmin taas setäni luo, jolle esitin tuumani. Pyysin häntä käyttämään vaikutusvaltaansa suosittamalla minua jollekin hoviherralle; mutta ehdotukseni ei ollut hänelle mieleen. Olisihan niin turhamaiselle miehelle, joka aina seurusteli ylhäisten parissa ja söi heidän kanssaan, vaikeata nähdä, istuen isäntäin pöydässä itse, veljenpoikaansa palvelijain pöydässä: Diego parka saisi herra don Pedron punastumaan. Senvuoksi hän antoi minun tietää, kuka olin, jopa oikein raa'alla tavalla. 'Kuinka, sinä lurjus', huusi hän minulle vihan vimmassa, 'aiotko heittää ammattisi! Mene, mene niiden luokse, jotka antavat sinulle niin turmiollisia neuvoja. Pois minun huoneestani, äläkä enää astu tänne jalallasi, muuten annan sinulle ansiosi jälkeen.' Kovasti koskivat minuun nämä sanat, ja vielä enemmän ääni, jolla ne lausuttiin. Kyyneleet silmissä läksin pois, kipeä haava rinnassani setäni armottomuuden johdosta. Suruni muuttui kuitenkin pian vihaksi ja senvuoksi päätin jättää ijäksi sikseen tämän huonon sukulaisen, jonka avutta olin tähänkin asti toimeen tullut. Jonkun aikaa sen jälkeen läksin pois Madriidista jatkaakseni kiertomatkaani."
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Jossa kerrotaan, miten Gil Blas tovereineen tapaa erään miehen, joka liottaa leivänsyrjiä lähteessä, ja mitä he keskustelevat.