Herra Diego de la Fuente kertoi sitten muutkin vaiheensa, joita hänellä oli ollut; mutta ne ovat minusta niin mitättömiä kerrottaviksi, että sivuutan ne semmoisinaan. Minun täytyi kuitenkin kuulla niitä, eikä niitä vähän ollutkaan, ja siten saavuimme Ponte-de-Dueron kylään asti. Jäimme sinne lopuksi päivää. Ravintolassa annoimme valmistaa itsellemme kaalisoppaa ja paistaa jäniksen, jonka väärentämättömyyttä tutkimme suurella huolella. Aamulla varahin painausimme taas tielle, täytettyämme leilimme kelpo viinillä ja pistettyämme säkkiimme moniaita leipäpalasia ja jäännöksen eilisiltaisesta jäniksestä.
Astuttuamme noin kaksi peninkulmaa aloimme tuntea nälkää; ja nähtyämme parinsadan askeleen päässä tiestä moniaita komeita puita, joitten siimeksessä oli mieluisa varjopaikka keskellä tasangon paahdetta, niin menimme sinne levähtämään. Siellä näimme erään noin seitsemän- tai kahdeksankolmattavuotisen miehen liottelevan leivänpalasia muutamassa lähteessä. Hänen vieressään oli ruoholla pitkä miekka ja laukku, jonka hän oli päästänyt hartioiltaan. Vaatetus hänellä oli kehno, mutta muuten hän oli kaunis mies ja miellyttävän näköinen. Me tervehdimme häntä kohteliaasti, ja hän samoin meitä. Sitte hän osoitti meille leipäpalasiaan ja kysyi hymyillen, emmekö halunneet ottaa osaa ateriaan. Me suostuimme sillä ehdolla, että hän puolestaan yhtyisi meidän aamiaiseemme saadaksemme siten jokainen vankemman aterian. Hän suostui mielihyvällä ja me levitimme nurmelle tavaramme, suureksi mielihyväksi vieraalle. "Ohoh, herrat", huudahti hän riemuissaan, "teilläpä on pulskat eväät! Te olette, näemmä, peräänajattelevaista väkeä. Minä en ole niin huolellinen, minä jätän asiat enimmäkseen salliman varaan. Muuten voin liikaa kehumatta vakuuttaa, että huolimatta nykyisestä huononpuoleisesta asustani osaan aina joskus loistaakin. Tiedättekö, että minua kohdellaan tavallisesti ruhtinaana, ja saattueeni kulkee seurassani?" — "Kyllä ymmärrän", vastasi Diego; "te tahdotte tuolla huomauttaa olevanne näyttelijä." — "Oikein arvattu", vastasi toinen; "olen jo ainakin viisitoista vuotta näytellyt. Jo pienenä lapsena näyttelin pikku osia!" — "Suoraan sanoen", vastasi parturi, "minun on vaikea teitä uskoa. Minä tunnen näyttelijät; ei heillä ole tapana matkustaa jalkapatikassa eikä syödä pyhän Antoniuksen aterioita; minä arvelisin teidän olleen kynttiläjalkain puhdistajana." — "Uskokaa minusta mitä tykkäätte", vastasi veitikka; "mutta sittenkin minä näyttelen aina ensimmäisiä rooleja!" — "Olkoonpa siis niin", vastasi toverini, "toivotan vaan onnea, ja olen iloinen, että herra Gil Blas'illa ja minulla on kunnia aterioida niin arvokkaan henkilön kanssa."
Sitten aloimme maistella leivänpalasiamme ja jäniksemme suuriarvoisia jäännöksiä halaten samalla leiliämme niin hartaasti, että se oli tuokiossa tyhjä. Syömistä toimitimme niin suurella innolla, ettemme sen kestäessä puhuneet juuri sanaakaan; mutta syötyämme alkoi keskustelu uudelleen. "Minua oudostuttaa", sanoi parturi näyttelijälle, "että rahalliset asianne näyttävät niin huonoilta. Teaatterisankariksi te näytätte vähän liian köyhältä! Suokaa anteeksi, että lausun ajatukseni niin suoraan." — "Suoraan!" huudahti näyttelijä; "hoo, te ette tunne vielä vähääkään Melkior Zapataa. Minä en ole Jumalan kiitos mikään ärmätti. Minulle on mieluista kuulla teidän suoraa puhettanne, sillä minä sanon itsekin mielelläni peittelemättä kaikki, mitä sydämelläni on. Ilmoitanpa siis vapaasti, etten suinkaan ole rikas. Katsokaahan tätä esimerkiksi", jatkoi hän näyttäen näytelmäilmoituksilla vuorattua nuttuaan, "tällä sametilla ovat vaatteeni tavallisesti vuoratut; ja jos teitä huvittaa nähdä vaatevarastoni, niin tyydytän mielelläni uteliaisuutenne." Näin sanoen hän veti laukustaan valehopealla kirjaillun kuluneen puvun, kehnon leveälierisen hatun, jossa oli moniaita vanhoja sulkia, silkkisukat, jotka olivat reikiä täynnä, sekä punaiset, linttaiset sahviaanikengät. "Siitä näette, etten minä ole juuri mikään pohatta. Jo kerran luulin onneni kääntyvän, sillä sain luvan kokeilla Madriidin suuressa teaatterissa. Annoin koenäytäntöni, mutta ne peijakkaat vihelsivät ja hyssyttivät kuin paholaiset. Päätin silloin palata takaisin Zamoraan. Siellä yhdyn taas vaimooni ja tovereihini, joiden elämä ei ole liian lihavaa. Kunpahan vaan emme joutuisi almuja keräämään saadaksemme senverran kokoon, että pääsisimme siirtymään johonkin toiseen kaupunkiin, kuten on jo monesti tapahtunut!"
Näin lausuen näytelmäprinssi nousi ylös, otti laukkunsa ja miekkansa sekä lausui mahtavalla äänellä hyvästiksi:
… Hyvästi jääkää nyt;
Taivas teille runsaat lahjat suokoon!
Käännettyään selkänsä meille hän alkoi heti käydessään puhella ja tehdä kädenliikkeitä. Silloin parturi ja minä rupesimme viheltämään muistuttaaksemme hänelle hänen koenäytäntöään. Vihellyksemme kuului hänen korviinsa; hän luuli yhä vielä kuulevansa Madriidin vihellyksiä ja katsahti taakseen; huomattuaan meidän pitävän hauskaa hänen kustannuksellaan, hän ei suinkaan pilasta loukkaantunut, vaan otti sen itsekin samalta kannalta ja astui äänekkäästi nauraen tietään eteenpäin. Samoin mekin nauroimme vatsamme täydeltä ja läksimme sitten taas valtatielle matkaamme jatkamaan.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Jossa kerrotaan, missä oloissa Diego näkee omaisensa ja minkälaisten huvitusten jälkeen he eroavat toisistaan.
Tämän päivän jälkeen nukuimme yömme Moyados'in ja Valpuestan välillä muutamassa pienessä kylässä, jonka nimen olen unhottanut; ja seuraavana päivänä yhdentoista tienoissa saavuimme Olmedon tasangolle. "Herra Gil Blas", lausui toverini silloin, "tämä on minun synnyinseutuni; tunnen ihanaa iloa sydämessäni nähdessäni sen, niin luonnollista on kotimaansa rakastaminen." — "Herra Diego", vastasin hänelle, "jos kerran rakastaa niin hurjasti kotiseutuaan, niin pitäisi, minun ajatukseni mukaan, puhuakin siitä vähän edullisemmin kuin te olette tehnyt. Olmedohan on kuin kaupunki, ja te olette kuvaillut sitä minulle vaan kyläksi; teidän olisi ainakin pitänyt nimittää sitä suureksi kauppalaksi." — "Anon anteeksi loukkausta", vastasi parturi; "mutta katsokaas, kun on nähnyt Madriidin, Toledon, Saragossan ja kaikki muut suuret kaupungit, joissa olen ollut kiertomatkallani, niin pikkukaupungit eivät näytä muulta kuin kyliltä." Kuta lähemmäksi astuimme tasankoa pitkin, sitä enemmän elämää näytti Olmedossa löytyvän; ja saavuttuamme niin lähelle, että voimme erottaa esineet toisistaan, näimme jotakin todella katsomisen arvoista.
Siinä oli kolme telttaa pystytettynä jonkun matkan päähän toisistaan; ja niiden vaiheilla hääri suuri joukko kokkeja ja kokkipoikia, jotka valmistelivat juhlaa. Toiset heistä kattoivat pitkiä pöytiä, jotka oli asetettu teittäin alle; ja toiset täyttivät viinillä saviruukkuja. Toiset hoitivat kiehuvia patoja, ja toiset kääntelivät vartaita, joihin oli pistetty kaikenlaisia lihoja. Mutta minun huomioni veti enimmin puoleensa suuri teaatteri, joka oli juhlaa varten pystytetty, Se oli kaunistettu kirjaviksi maalatuilla paperikoristeilla ja latinan- ja kreikankielisillä lauselmilla. Silmättyään pikimältään näitä lauselmia parturi sanoi: "Nämä kreikkalaiset sanat tuoksahtavat vahvasti Tuomas sedälleni; panen veikkaa, että tämä on hänen kädestään; sillä meidän kesken puhuen hän on peijakkaan taitava mies. Hän osaa perinpohjin lukemattoman joukon kirjoja. Se vaan on minusta harmittavaa, että hän myötäänsä sekottaa keskusteluunsa kohtia niistä, mikä tietysti ei voi kaikkia ihmisiä huvittaa."