Katseltuamme siten toverini kanssa kaikkia näitä laitoksia tulimme uteliaiksi tietämään, mitä varten niitä oikeastaan valmistettiin. Menimme tiedustamaan sitä, mutta silloin Diego tunsi erään henkilön, joka nähtävästi oli juhlan järjestäjä, Tuomas sedäkseen — herra Tuomas de la Fuenteksi — jonka luo riensimme suurella ilolla. Koulumestari ei tuntenut aluksi nuorta parturia, hän oli muka niin muuttunut kymmenen vuoden kuluessa. Mutta tuntemattomuus ei kestänyt kauan, sillä kohta hän syleili toveriani liikutuksella sekä lausui hellästi: "Kas, Diego, rakas veljenpoikani, olethan taas tullut kaupunkiin, joka on nähnyt sinun syntyvän. Tulet taas katsomaan penaattejasi, ja omaisesi saavat sinut terveenä ja raittiina takaisin. Oi, kolmen ja neljänkertaisesti onnellista päivää! Albo dies notanda lapillo.[15] Täällä on paljon uutta tapahtunut", jatkoi hän: "Pedro setäsi, kirjailija, on joutunut Pluton saaliiksi; siitä on kolme kuukautta kuin hän kuoli. Eläessään tämä saituri pelkäsi aina itseltään puuttuvan välttämättömimmän: Argenti pallebat amore".[16]
"Huolimatta niistä suurista vuosirahoista, joita muutamat grandit hänelle maksoivat, hän ei käyttänyt kymmentä pistoolia vuodessa tarpeisiinsa; hän ei edes antanut palvelijalleen ruokaa. Tämä hupsu, joka oli vielä typerämpi kreikkalaista Aristipposta, joka viskasi keskelle Libyan erämaata kaikki orjainsa kantamat aarteet; koska ne olivat vaivaloisena taakkana matkalla, kokosi aarteita aarteitten päälle niin paljon kuin vaan voi. Ja kenelle? — Perillisilleen, joita hän ei halunnut nähdä. Hän omisti kuollessaan kolmekymmentätuhatta tukaattia, jotka isäsi, Bertrand setäsi ja minä jaoimme keskenämme. Ei ole nyt hätää meidän lapsillamme. Isäsi on jo sijoittanut Teresa sisaresi; hän menee naimisiin erään alkadimmen kanssa. Heidän häitään juuri tässä vietämmekin jo kolmatta päivää kaikella tällä komeudella, onnellisimpain enteiden vallitessa. Sitä varten olemme nämä teltatkin pystyttäneet. Pedron kolmella perijällä on oma telttansa kullakin, ja he kustantavat kukin vuorostaan päivän häitä. Olisipa ollut hauskaa, kun olisit saapunut ennemmin, että olisit nähnyt juhlamme alkajaiset. Toissapäivänä, vihkiäispäivänä, isäsi oli isäntänä. Hän piti komeat pidot, joita seurasi piirijuoksut. Kauppias-sedän vuoro oli eilen, ja hän pani toimeen paimenleikit. Hän puki kymmenen kauneinta poikaa ja yhtä monta tyttöä paimeniksi ja antoi heidän käytettäväkseen kaikki nauhat ja korut puodistaan. Ne tanssivat tuhansia eri tanssiloita ja lauloivat lukemattomia somia lauluja."
"Tänään taasen", jatkoi hän, "menee kaikki minun lukuuni, ja aikomukseni on esityttää Olmedolaisille erään oman keksimäni näytelmän: Finis coronabit opus. Olen rakennuttanut teaatterin, jossa, jos Jumala sallii, annan oppilaitteni esittää näytelmän, jonka olen itse kirjoittanut ja jonka nimi on: Marokkon kuninkaan Muley Bugentufin huvitukset. Esitys tulee epäilemättä hyvin eteväksi, sillä minun oppilaani osaavat deklameerata kuin Madriidin näyttelijät. He ovat parempain perheiden lapsia Pennafielistä ja Segoviasta ja he ovat täyshoidossa minun luonani. Kaikki erinomaisia näyttelijöitä! Olenhan tosin heitä harjoittanutkin: heidän lausuntonsa osoittaa mestarinsa kättä. Mitä itse kappaleeseen tulee, niin jätän sen nyt puhumatta; onhan sen mieluisampaa itse nähdä sen hauskuudet. Se vaan olkoon sanottu, että sen täytyy temmata mukaansa kaikki katselijat. Se on niitä traagillisia kappaleita, jotka liikuttavat sielua kuolemankuvain kautta, joita se sisältää. Minä olen samaa mieltä kuin Aristoteles: kauhuntunteita on herätettävä. Niin, jos olisin ruvennut teaatterialalle, niin en olisi milloinkaan laskenut lavalle muita kuin verenhimoisia ruhtinaita ja julmia sankareita; minä kerrassaan uisin veressä. Minun näytelmissäni pitäisi kaikkein kuolla, ei ainoastaan päähenkilöitten, vaan heidän palvelijainsakin; minä vääntäisin niskat nurin yksin kuiskaajaltakin: sanalla sanoen, kauhistava ainoastaan minua miellyttää; sellainen on minun makuni."
Hänen lausuessa viimeisiä sanojaan näimme suuren joukon ihmisiä kumpaakin sukupuolta, tulevan kentälle. Siinä oli nuori pariskunta sukulaisineen ja ystävineen, edellään kymmenen tai kaksitoista musikanttia, jotka soittivat kaikki yhdessä, mikä synnytti sangen meluisan soiton. Me menimme heitä vastaan, ja Diego ilmaisi itsensä. Ilonhuutoja kuului silloin joukosta, ja kaikki riensivät hänen luokseen. Oli aika työ ottaa vastaan kaikki ne ystävyyden vakuuttamiset, joita hänelle joka puolelta annettiin. Hänen omaisensa, jopa kaikki vieraatkin läsnäolijat tempailivat häntä syliinsä. Sitten hänen isänsä lausui: "Ole tervetullut, Diego! Saat nähdä, poikani, vanhempasi sillä aikaa vähän proenneen; tällä hetkellä en nyt sano muuta, mutta myöhemmin selitän sinulle perinpohjin kaikki." Koko väkijoukko lähti taas eteenpäin, kaikki astuivat telttoihin ja istuutuivat niissä olevain pöytäin ääreen. Minä pysyin toverini mukana, joten söimme molemmat päivällistä vastanaineitten seurassa. Ateria venyi jotenkin pitkäksi, sillä koulumestari antoi turhamaisuudessaan tarjota kolme eri kertaa pannakseen varjoon veljensä, jotka eivät olleet esiintyneet niin suuremmoisesti.
Syötyä ilmoittivat kaikki vieraat odottavansa suurella kärsimättömyydellä Tuomas herran näytelmän esittämistä; he lausuivat olevansa varmat, että niin nerokkaan miehen kuin hänen teos ansaitsi katsomista. Lähestyimme teaatteria, jonka edustalle soittajat olivat jo asettuneet soittaakseen näytösten väliajoilla. Kaikki odottivat, syvimmän hiljaisuuden vallitessa alkamista, ja näyttelijät ilmestyivät näyttämölle; tekijä itse meni, teos kädessään, kulissien taa kuiskaamaan. Oikeassa hän oli sanoessaan teelmäänsä murhenäytelmäksi: sillä ensi näytöksessä Marokkon kuningas tappoi ajankulukseen sata orjaa nuolenpistoilla; toisessa näytöksessä hän listi päät kolmeltakymmeneltä portugalilaiselta upseerilta, jotka muuan hänen sotapäälliköistään oli ottanut sotavangeiksi; ja kolmannessa tämä maanisä pisti omalla kädellään tuleen muutaman erillään olevan palatsin, johon oli sulettuna kaikki hänen perheensä jäsenet ja koko hoviväki, polttaen sen poroksi kaikkine päivineen. Sekä maurilaiset orjat, että portugalilaiset upseerit olivat pajunvarvuista taidokkaasti valmistettuja nukkia, ja palatsi, joka oli tehty pahvista, oli kokonaan keinotekoisten liekkien vallassa. Tämä tulipalo, jota säestivät tuhannet tuskanhuudot, mitkä tuntuivat lähtevän aivan liekkien keskeltä, oli näytelmän huippukohta, päättäen sen erittäin vaikuttavalla tavalla. Koko kenttä kajahteli paukkuvista kättentaputuksista niin kauniille murhenäytelmälle. Se oli tunnustuksena runoilijan hyvälle aistille ja taidolle valita aineensa.[17]
Kahdeskymmenesviides luku.
Jossa kerrotaan Gil Blas'in tulosta Madriidiin sekä hänen uudesta isännästään.
Viivyin jonkun aikaa nuoren parturin luona. Sitten liityin erääseen Segovian kauppamieheen, joka kulki Olmedon kautta. Hän oli vienyt neljällä muulilla tavaroita Valladolidiin, ja palasi nyt tyhjänä takaisin. Matkalla tutustuimme lähemmin toisiimme, ja hän rupesi pitämään minusta niin paljon, että minun piti välttämättä tulla hänen luokseen asumaan Segoviaan tultuamme. Kaksi päivää hän piti minua luonaan; ja huomattuaan minun aikovan lähteä matkalleni Madriidiin erään muulinajajan seurassa, hän antoi minulle kirjeen, käskien viedä sen omin käsin perille, mainitsematta mitään siitä, että se oli suosituskirje. Minä vein uskollisesti kirjeen herra Mateo Melendez'ille. Hän oli vaatekauppias ja asui Päiväportin puolella Arkuntekijäinkadun kulmassa. Avattuaan kirjeen ja luettuaan sen sisällön hän heti lausui minulle kohteliaalla äänellä: "Herra Gil Blas, liiketuttavani Pedro Palacio kirjoittaa teidän puolestanne niin lämpimästi, etten voi olla tarjoomatta teille asuntoa luonani. Sen lisäksi hän pyytää minua etsimään teille hyvää paikkaa; sen teen varsin mielelläni. Olen vakuutettu siitä, ettei minulla ole mitään vaikeuksia saada teille jotakin edullista tointa."
Suostuin herra Melendez'in tarjoukseen, mutta kauan minun ei tarvinnut olla hänen vaivoinaan. Kahdeksan päivän kuluttua hän ilmoitti aikovansa esittää minua eräälle tuttavalleen aatelismiehelle, joka tarvitsi kamaripalvelijaa; ja kaiken todennäköisyyden mukaan minä tulisin saamaan paikan. Samassa mainittu herra todella saapuikin. Silloin Melendez lausui osottaen minua: "Tässä näette, herra, sen nuoren miehen, josta olen teille puhunut. Hänellä on sekä kasvatusta että säädyllisiä tapoja; vastaan hänestä kuin itsestäni." Aatelismies silmäsi minua tutkivasti, ja sanoi ulkomuotoni miellyttävän häntä, joten hän ottaa minut palvelukseensa. "Ei muuta kuin seuratkaa minua", lisäsi hän, "minä neuvon teille tehtävänne." Niin lausuen hän sanoi hyvästi kauppiaalle ja kuletti minut pääkadulle Pyhän Filipin kirkon eteen. Astuimme muutamaan komeanlaiseen taloon, jonka kylkirakennuksessa hän asui; nousimme viisi kuusi porrasta ylöspäin astuen erääseen huoneeseen, johon vei kaksi lujaa ovea, jotka hän avasi ja joista toisen keskellä oli pieni ristikkoikkuna. Tästä huoneesta tulimme toiseen, jossa oli vuode ja muita huonekaluja, hyvin kauniita, ehkäpä kalliitakin.
Jos uusi isäntäni oli katsellut minua terävästi Melendez'in luona, niin minä nyt vuorostani tarkastelin häntä suurella huolella. Hän oli jonkun vuoden kuudennellakymmenellä oleva mies, näöltään kylmä ja vakava. Mutta luonteeltaan hän näytti sävyisältä, joten en saanut huonoa käsitystä hänestä. Hän teki useita kysymyksiä kotioloistani; ja vastauksiini tyytyväisenä hän lausui: "Gil Blas, sinä olet luullakseni kelpo poika; olen iloinen saatuani sinut palvelukseeni. Sinä tulet myöskin puolestasi olemaan tilaasi tyytyväinen. Minä annan sinulle kymmenen realia päivässä sekä palkaksesi että ylläpidoksesi ja vaatteiksesi, lukuunottamatta pieniä juomarahoja, joita tulet luonani saamaan. Muuten en ole mikään vaikea palveltava; minulla ei ole mitään taloutta, vaan syön ulkona. Aamusella kun tomutat vaatteeni, niin saat olla vapaana sitten koko päivän. Mutta iltasilla on sinun tultava hyvissä ajoin kotiin odottamaan minua portilla; siinä kaikki, muuta en vaadi." Määrättyään siten tehtäväni hän otti kukkarostaan kymmenen realia antaen ne minulle alkaaksemme siten päiväjärjestyksemme. Sitten läksimme kumpikin ulos; hän sulki itse ovet ja pisti avaimet taskuunsa lausuen: "Minua sinun ei tarvitse seurata, ystäväni; mene mihin haluat; kävele kaupungilla, mutta illalla ole minua varttomassa portaillani." Tämän sanottuaan hän jätti minut, joten sain tehdä mitä itse parhaaksi katsoin.